900 sivun lopputaistelu

Christopher Paolini: Perillinen eli Sielujen holvi

Kun kirjaa aloittaessa sarjan edellisistä tapahtumista muistaa ainoastaan hämäriä katkelmia, ollaan aika huteralla pohjalla. Onneksi Perillisen alussa on muutaman sivun lyhennelmä Eragonin ja Saphira-lohikäärmeen aiemmista seikkailuista, sillä tapahtumat lähteävät samantien liikkeelle, suoraan taistelun keskeltä. Ja sitä taistelua kestää sitten satoja sivuja. Ensin kirjassa valloitetaan kaupunkeja ja mietitään miten paha kuningas Galbatorix saadaan hengiltä. Koska kyseessä on fantasikirja, on mukana pakollisten lohikäärmeiden lisäksi haltioita, kääpiöitä, legendaarisia miekkoja, magiaa sekä lauma muita tapahtumien maailmaan keksittyjä olentoja. Kirjassa alkaa tapahtua kunnolla vasta kun kapinallisten johtaja vangitaan ja Eragon saa vihjeen mystisen Sielujen holvin sijainnista.

Valitettavasti tämä tapahtuu vasta kun kirjasta on jo puolet luettuna.

Ja sen jälkeen selvitään myrskystä, kidutuksesta, jättiläisetanoista ja etsitään todellista nimeä kunnes Sielujen holvi avautuu eikä siellä sitten olekaan mitään ennennäkemätöntä ja yllättävää, mutta kuitenkin loppuratkaisun kannalta tarpeellista. Se, että Galbatorix lopulta kukistuu ei ole yllätys, kirjan jatkuminen peräti 140 sivun verran sen sijaan on.

Ei niin huikea päätös kuin kansi antaa ymmärtää.

Perillisen loppuratkaisu tuntuu aiemminluetulta. Mutta siinä missä erään edesmenneen brittimiehen satamaan kirjoittama loppukohtaus haikeine hyvästeineen saa jokaisella lukukerralla näköni sumentumaan jo ennen alkamistaan, ei Eragonin laivamatka liikauta tunteita kuin korkeintaan helpotuksen verran: tätä kirjasarjaa ei tarvitse enää lukea.

Olisin toivonut kirjailijalta tai viimeistään hänen taustajoukoiltaan enemmän rohkeutta karsia Perillisestä useita satoja sivuja turhia tapahtumia ja tiivistää loppuhuipennus jännittävämmäksi kokonaisuudeksi. Tosin se mahdollisuus taisi mennä jo edellisen osan kohdalla, sillä sen piti alunperin olla neljään kirjaan venyneen seikkailun päätös. Yritin kovasti lukiessani miettiä, miten ja miksi aloin alunperin lukea tätä sarjaa ja muistini teki tepposet: en yksinkertaisesti muista. Tarina olisi saattanutkin toimia jos vaihtaisin sukupuolta ja nuorenisin viitisentoista vuotta, jolloin kliseiset juonenkäänteet eivät häiritsisi niin paljoa ja saattaisin ehkä samaistua päähenkilöön. Nyt vain en kertakaikkiaan pystynyt tuntemaan sympatiaa tai inhoa yhtäkään hahmoa kohtaan.

Kirjassa oli kuitenkin sivulla 631 mielenkiintoinen lause: Siinä ei sinänsä ollut mitään poikkeuksellista; monet kartanonherrat kautta koko Euroopan olivat kuuluja julmuudestaan. Kun kirjan tapahtumapaikkana on keksitty Alagaësia, olisi mukavaa tietää miten ihmeessä Eurooppa liittyy koko juttuun. Olkoonkin, että kirjailija on hakenut haltiakieleensä innotusta muinaisnorjasta sillä tuloksella, että haltiakuningatarta kutsutaan arvonimellä dröttning. En jaksanut lähteä etsimään käsiini alkuperäistä versiota, joten laitoin kustantajalle sähköpostia. Vastausta en ole saanut, joten liekö kyseessä sitten kirjailijan vai suomentajan virhe? Ei hätää, pystyn nukkumaan yöni vaikken vastausta koskaan kuulisikaan.

Mukaansatempaavaa tai juoneltaan yllättävää fantasialukemista etsivien kannattaa vältellä Eragonin tarinaa.


PS: En ole koskaan erityisemmin ihaillut lohikäärmeitä, mutta Daenerys Targaryenilla on mielestäni enemmän munaa kuin yhdelläkään Alagaësian lohikäärmeratsastajalla. ;)


Lisäys 13.12.
Tammelta tuli vastaus sivun 631 mysteeriin. Alkuperäinen lause on Of itself, that was hardly notable; many a lord throughout the Empire had a reputation of brutality. joten kyse on suomennosvirheestä, mikä on mennyt läpi myös oikoluvussa.