Eli muutama ajatus nuorten jääkiekon MM-kisoista:
Tänä vuonna poika ei sitten saunonut, ei ainakaan Leijonien kanssa. Suomi päätyi karsintasarjaan kolmen muun kisojen heikoimman joukkueen kanssa, eikä mitalipeleihin ollut mitään asiaa. Karsinta hoidettiin kunnialla, sarjapaikka säilyi ja ensivuonna taistellaan jälleen -toivottavasti- mitaleista.
Ennen kisoja joukkue asetti tavoitteeksi maailmanmestaruuden ja ilmoitti sen myös median välityksellä koko kansalle. Ja se oli aivan oikein, vaikkei tavoite toteutunutkaan! Erinäisten "mennäännytkatsomaankuinkäyjajosvaikkakaudenparhaansuorituksentekisi" -selittelyjen jälkeen on hienoa, että joku sentään uskaltaa sanoa lähteävänsä hakemaan sitä kirkkainta tähteä taivaalta ja kirsikkaa kakun päälle. Miksi sinne muuten edes lähdettäisiin? Kauden paras voi toki olla myös yllätyksen osuessa kohdilleen olympiavoitto, mutta jääkiekossa Suomi on aina kisoihin lähtiessään mestariehdokas -miksi väittää muuta? Aina ei voi voittaa, mutta vielä vähemmän jos ei edes yritä. Näillä jätkillä oli enemmän kuin yksi (Ville) pokka kohdillaan!
Turkoosien lasien läpi katsottuna oli mukavaa, että Juvosen Janne päästettiin yhdessä pelissä tolppien väliin. Tuloksena oli nollapeli Saksaa vastaan, mikä on aina hieno meriitti maalivahdin CV:hen, vaikka karsintasarjasta olikin kyse. Se peli kuitenkin varmisti Suomen paikan A-sarjassa. Peliittojen Ville Järveläinen teki hienon kavennusmaalin kohtalokkaassa Ruotsi-pelissä ja sai palstatilaa myös Jatkoajan sivulla.
Näin otteluista ainoastaan muutamia välähdyksiä ja sen Ruotsi-pelin kolmannen erän. Nuorten kiekkoa on kieltämättä mukava seurata: peli on vauhdikasta sekä tapahtumarikasta. Tietyllä tavalla katseeni kääntyy kuitenkin jo kohti kevättä ja kotikisoja. Liput on hankittu, kun joku vielä pudottaisi ne postiluukusta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.