lauantai 27. huhtikuuta 2013

Pelicans Vappurieha

Kuvia ja tunnelmia turkoosista lauantai-iltapäivästä:

Isku Areenalla vappua juhlittiin jo tänään!

 On se vaan komia portaikko. Maalautan samanlaisen heti kun olen saanut hankittua tarpeeksi suuren talon... sen pitää olla vähintään kartano. Linnakin kelpaa. Tai hätätapauksessa ostan jäähallin.

 Latvala #26 ja Ritamäki #6 jakamassa nimmareita. Pelaajat oli ripoteltu ympäri aulaa.

 Pietilä hoitamassa tonttiaan. Vappupallojakin oli saatavilla.

 Fanishopissa oli tungosta. Vaihdoin siellä kuulumiset Jere Myllyniemen kanssa.

Myllyniemi Ilin tentissä. 

Pekko Pelikaani. Luottavaisin mielin kohti seuraavaa kautta. 

Paakkis, Pöyhönen ja Immonen tarjoilivat simaa & munkkeja. 

 Haastattelupisteellä riitti juttua, tällä kertaa Ilin uhrina #26.

Pahin tungos alkoi hellittää ensimmäisen tunnin jälkeen.

Kiitos Pelicans! Hyvää vappua!!!


(Tulossa ensiviikolla: Pähkinäkukkulan MM-kisaennakko)

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Ilvestyttö punatukkainen

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Keskiaika tuo ensimmäisenä historian opinnoista mieleeni Pähkinäsaaren rauhan, sekä ne kaikki tieteelliset uudistukset joiden perusteella eurooppalainen ihminen eteni kohti nykyaikaa kirkontornien varjossa. Pimeä keskiaika, unohtakaa se, kyseessä on vain renesanssiajan antiikinihannoijien kehittämä propaganda! Suomessa keskiaika tarkoittaa mielenkiintoista ajanjaksoa idän ja lännen sekä kirkon ja pakanuuden välissä. Ja tähän aikaan sijoittuu punatukkaisen Eiran tarina:
Kirja on juuri sitä mitä se kansikuvan perusteella lupaa: naisille suunnattua viihdettä, jotain mitä voi huoletta ottaa rantalukemiseksi tai piristämään sateista päivää. Näkijän tyttäressä on romantiikkaa (Eiran pää tuntui olevan erillään kaikesta siitä siveettömyydestä, joka tapahtui hänen kaulansa alapuolella), juonittelua (Rouva Ursula oli mestari penkomaan ihmisten mieliä ja löytämään niihin haudattuja salaisuuksia) sekä muinaisia tapoja (Kiuas oli lämmitetty ukkosen kaatamalla puulla, vesisaavin ja -kiulun pohjalla kiilteli pronssia maksuna saunanhaltijalle ja vastakin oli tehy pyhästä lepästä.) yhteensä viiden ja puolensadan sivun verran.

Eira on ylhäisen naisen tytär, mutta äpärä. Isänpuoleisen (pakana)ilvessuvun parantamisen ja näkemisen lahjat eivät miellytä kaikkia, jotka yrittävät elää kirkon oppien mukaan. Ja kun juonisoppaan lisätään kaksi miestä, toinen liian läheinen sukulainen ja toinen unien ilvespoika, on tuloksena historiallinen hattara. Ei niin keveä ja pumpulimainen sokerihöttö kuin edellinen hattarani, pikemminkin pihkantuoksuinen ja hunajaisen makea rapea keksi.

Näkijän tyttären alku on erittäin vahva. Luin ensimmäiset noin sata sivua suorastaan ahmaisemalla, mutta sitten meno tyssäsi ja kirja unohtui muutamaksi päiväksi pöydälle. Jopa kesken SM-Liigan pudotuspelien lukemattomuus on minulle perin merkillistä. Jotain tarinassa kuitenkin muuttui loistavan alun jälkeen, eivätkä tapahtumat vyöryneet eteenpäin yhtä vastustamattomasti. Sitkeä lukeminen palkittiin kuitenkin lopussa, mikä nosti kerronnan takaisin alun tasolle. Pidin loppuratkaisusta, mikä sopi hyvin tarinaan ja jälkifiiliksenä tästä jäi sellainen hieman hapokkaan, mutta makeana kuplivan siman maku. 

Kirjailija Kristiina Vuori on tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin ja tuntee maailman, missä hänen hahmonsa elävät. Tekstiä elävöittävät monet aikakauden paikannimet ja termit, joiden selityksiä löytyy kirjan lopusta. Bongasin joukosta sellaisia, jotka nykypäivänä tunnetaan sukuniminä: Soini, Orpana, Lauttia. Termien käytössä oli myös pieni, outo, haitta. Ihmettelin lukiessani, miksi erilaiset rakennukset ja pihapiirit eivät avautuneet mieleeni niin elävinä kuin luonnonmaisemat, esimerkiksi kuusen alla nuotion ääressä vietetyt yöt tai järvenrannat. Hetken mietittyäni ymmärsin syyksi sen, etten  tunne entuudestaan keskiajan rakennuksia niin hyvin että pystyisin tietämään mitä kirjassa tarkalleenottaen kuvaillaan, eikä mieleni tehnyt kuvatun tilalle kunnollista vaihtoehtoa, joten kuva jäi sumuiseksi. Jännä juttu.

En kuitenkaan pidä mahdottomana ajatusta, että lukisin Kristiina Vuoren seuraavan kirjan.

Bonusta kirjaan liitetystä kirjanmerkki -nyöristä, se säästää aina lukijlata vaivan etsiä jokin epämääräinen paperinpala tai postikortti kirjan väliin. Onkohan nyörille olemassa jokin virallinen nimi?


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

"Pelicans -huivi"

Neulepäivitysten suhteen onkin ollut viime aikoina hieman hiljaisempaa, lätkäkauden huipennuksen tapahtumat ja kirjat vain ovat onnistuneet ajamaan kaikenlaisen kutomisen edelle. Sen lisäksi innostuin jo väsäämään jotain pukinkonttiin -näistä on luvassa kuvia kenties aaton jälkeen, pidetään lahjansaajat toistaiseksi jännityksessä.

Joku pitää olohuoneen pöydällä TV-ohjelmaa tai kirjoja, minulla siinä on satunnaisten eväiden lisäksi yksi lähes valmis villapaita (tästä on tullut ikuisuusprojekti) sekä kaksi keskeneräistä työtä... Jotain sentään olen saanut valmiiksi:
Novita Syksy 2012, suunnittelija Marja Kääriäinen. Lanka: Rose. 
Raidat lähikuvassa.
Huivi on neulottu lyhyellä pyöröpuikolla, eli se on käytännössä yksi pitkä putki. Ratkaisu sopii hyvin raitaiseen siksak-kuvioon, sillä ei tarvitse miettiä mitä tekee nurjan puolen langanpätkillä -ne kun jäävät joka tapauksessa piiloon. Aikaisempaa kokokemusta siksakin teosta ei ollut, mutta se on erittäin helppo, joten aloittevankin neulojan kanttaa kokeilla sitä. Parhaiten neulos pääsee oikeuksiinsa kun sillä tekee erivärisiä raitoja. Huivin valkoinen keskiosa on samaa kuviota, mutta siinä erottuvat ainoastaan kuvion keskellä kulkevat "pystyjuovat".

Aivan oikeaa turkoosia väriä tässä ei ole ole, mutta petroolia nyt kuitenkin. Tämä kaulassa on hyvä (ja lämmin olo) kannustaa Pelicansia kaudella 2013-14!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Zombilätkää

Kari A. Sihvonen & Aapo Rapi: Kuolleiden urheilijoiden seura

Urheilu on vakava asia. Pyhä suorastaan. Suomen kansa kyynelehtii Teppo Nummisen kanssa, se kokee syvää liikutusta nähdessään Tero Pitkämäen heitttävän ratkaisunkin jälkeen yli 90 metriä. Eikä sinivalkoinen kiekkofani milloinkaan unohda Globenia -95.

Huumorin ystävä taas tietää, että parhaimmat vitsit revitään niistä kaikkein pyhimmistä asioista:
Ymmärrän melko rankkaakin huumoria ja sarjakuvapuolella suosikkejani ovat Kiroileva siili, Mummo sekä uskomattoman nerokas Fingerpori. Ennakko-odotukset tästä elävillä kuolleilla palattavaa lätkää sisältävästä sarjakuvakirjasta olivatkin erittäin korkealla. Juoni on seuraava: kun mitalikateus iskee, on voiton saavuttamiseksi turvauduttava äärimmäisiin keinoihin, on herätettävä henkiin joukkueellinen jo yläkertaan siirtyneitä kiekkoilijoita. Tässä pelissä pistetään kirjaimellisesti kroppaa likoon.

Odotin Kuolleiden urheillijoiden seuralta verta ja suolenpätkiä, inside-lätkävitsejä, irtoraajoja sekä kaikkea sitä kamaluutta, mitä ihan oikeasti ei missään tapauksessa halua nähdä kaukalossa.

Sain ihan jotain muuta, nimittäin valtaisan pettymyksen.

Luin kirjan parissa minuutissa, enkä edes naurahtanut kertaakaan. Tekstin osalta kirjan paras pätkä on sen takakannessa. Piirrosjälkikään ei oikein houkutellut minua katselemaan sivuja yhtään enempää, eikä juoni tarjonnut ahaa-elämyksiä. Zombit pelaavat jotain, mikä näytti vain etäisesti jääkiekolta. Joko minä en ymmärrä elävistä kuolleista mitään tai sitten Kuolleiden urheilijoiden seuran tekijät eivät ole koskaan kuulleet ylämummosta. Ei uponnut. Luen mieluummin Pelicansin kausikirjaa.

(Jottei kenellekään jäisi paha mieli, niin loppuun hieman huumoria.)

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kartanossa kummittelee

Elisabet Aho: Valkea kuin uni

Siitä on jo vuosia, kun kävin Urajärven kartanossa. Muistan kauniin pihapiirin, järven sekä puiston temppelikopioineen. Hugo-herran. Kummituksestakin oli puhetta. Uskoisin käyneeni myös sisällä kartanossa, en kuitenkaan saa enää mieleeni millaista siellä oli... Kartanossa on tehty viimevuosina kunnostustöitä ja se avataan yleisölle jälleen kesällä 2013. Ainakin yhdeksi lomapäiväksi on siis jo suunnitelma valmiina,  mistä kiitos kuuluu myös Elisabet Ahon kirjoille. Olen aiemmin lukenut Kartanon tiellä -romaanin, missä kuvataan Urajärven suutariperheen elämää. Valkea kuin uni kertoo ajasta ennen sitä mutta kartanon väen silmin, suutariperheen piipahtaessa mukana muutamilla sivuilla.
Eletään 1800-luvun loppupuoliskoa. Urajärven kartanono nuori isäntä Axel von Heideman palaa vuosien jälkeen kotiseudulleen ja ottaa pian vaimokseen nuoren Sofia-neidon. Avioliitto on tuhoon tuomittu. Kun puolisot eivät saa toisiltaan sitä, mitä kaipaavat tai ylipäätään mitä elämältä haluavat tai siitä ymmärtävät, hakevat he lohtua palvelusväeltä, kumpikin omalla tavallaan. Ja kun kartanon rouvan, kauniin Sofian, mieli heikkenee lopullisesti tragedian myötä, katoaa piikatytön elämästä ainoa ystävänlainen ihminen Urajärvellä. Axel ei kuitenkaan jää yksin ja löytää viimein onnensa, kartano viimeiset omistajansa Hugon ja Lilyn.

Hilda nousi vuoteelta ja suoristi esillinansa. Hän käveli ikkunapöydälle ja otti käteensä vihreän lasipullon. Hilda avasi pullon varovasti, kallisti ja pirskotti pisaran käsivarrelleen. Sitten hän kallisti uudelleen, ohjasi valtimolle. Nyt hänessä oli kauniin Sofian tuoksu, se sykki iholla tärkättyjen hihansuiden alla.
Hilda peitteli rouvan ja lähti hiljaa huoneesta. Tuoksu seurasi häntä kaikkialla. Kuin hän olisi kaiken aikaa ollut liki kaunista Sofiaa.

Valkea kuin uni kertoo tarinaa kartanon naisten kautta. Kaunis Sofia, Hilda -piika sekä talousmamselli Johanna kokevat elämän kovin eri tavoin. Mieleltään järkkyneen Sofian kokemuksissa kirjailija on varmasti ottanut eniten vapauksia tarinankerronnassa, ja tehnyt sen erittäin onnistuneesti. Oli totuus mikä tahansa, Sofia on kirjan uskottavin ja mieleenpainuvin hahmo. Hänen myös kerrotaan yhä kummittelevan kartanossa. Hildan ja Johannan osuudet toimivat myös ja kerronnasa välittyy 1800-luvun ajankuva tapoineen, sanoineen.

Mukava ja toimiva historiallinen romaani on aina ilo lukea. Valkea kuin uni ei kerro kuninkaista tai sankareista, se päästää lukijan lähelle jokapäiväistä elämää iloineen ja suruineen. Plussaa annan myös tutusta tapahtumapaikasta.