Zombilätkää

Kari A. Sihvonen & Aapo Rapi: Kuolleiden urheilijoiden seura

Urheilu on vakava asia. Pyhä suorastaan. Suomen kansa kyynelehtii Teppo Nummisen kanssa, se kokee syvää liikutusta nähdessään Tero Pitkämäen heitttävän ratkaisunkin jälkeen yli 90 metriä. Eikä sinivalkoinen kiekkofani milloinkaan unohda Globenia -95.

Huumorin ystävä taas tietää, että parhaimmat vitsit revitään niistä kaikkein pyhimmistä asioista:

Ymmärrän melko rankkaakin huumoria ja sarjakuvapuolella suosikkejani ovat Kiroileva siili, Mummo sekä uskomattoman nerokas Fingerpori. Ennakko-odotukset tästä elävillä kuolleilla palattavaa lätkää sisältävästä sarjakuvakirjasta olivatkin erittäin korkealla. Juoni on seuraava: kun mitalikateus iskee, on voiton saavuttamiseksi turvauduttava äärimmäisiin keinoihin, on herätettävä henkiin joukkueellinen jo yläkertaan siirtyneitä kiekkoilijoita. Tässä pelissä pistetään kirjaimellisesti kroppaa likoon.

Odotin Kuolleiden urheillijoiden seuralta verta ja suolenpätkiä, inside-lätkävitsejä, irtoraajoja sekä kaikkea sitä kamaluutta, mitä ihan oikeasti ei missään tapauksessa halua nähdä kaukalossa.

Sain ihan jotain muuta, nimittäin valtaisan pettymyksen.

Luin kirjan parissa minuutissa, enkä edes naurahtanut kertaakaan. Tekstin osalta kirjan paras pätkä on sen takakannessa. Piirrosjälkikään ei oikein houkutellut minua katselemaan sivuja yhtään enempää, eikä juoni tarjonnut ahaa-elämyksiä. Zombit pelaavat jotain, mikä näytti vain etäisesti jääkiekolta. Joko minä en ymmärrä elävistä kuolleista mitään tai sitten Kuolleiden urheilijoiden seuran tekijät eivät ole koskaan kuulleet ylämummosta. Ei uponnut. Luen mieluummin Pelicansin kausikirjaa.

(Jottei kenellekään jäisi paha mieli, niin loppuun hieman huumoria.)