maanantai 23. joulukuuta 2013

Lumikki paahteessa

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus."

Lumikki Anderssonin tarina jatkuu helteisessä Prahassa. Valkea kuin lumi on suoraa jatkoa Punainen kuin verelle. Rentouttava irtiotto Suomesta ja edellisistä tapahtumista, maisemanvaihdos Keski-Eurooppaan muuttuu arvoituksen ratkonnaksi sekä eloonjäämiskamppailuksi kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka kertoo olevansa hänen sisarensa. Arvoituksen keskiössä on myös salaperäinen, eristyksissä elävä uskonlahko. Näiden jälkeen lukija laskee nopeasti yhteen ja pystyykin jo päättelemään kirjan juonen, eikä siinä ole Punaisen kaltaisia yllätyksiä vaan tapahtumat etenevät kuten lukija ennakoi.
Jälleen erittäin pätevä ja kaunis kansikuva.
Valkea kuin lumi ei kuitenkaan ole huono kirja. Simppelin juonen puutteet korvaa sujuva kerronta, johon uppoutuu mielellään. Uskonlahko -jutun rinnalla kulkee myös toinen, Lumikin menneisyyttä avaava mielenkiintoinen tarina. Valkeassa on myös hitunen erotiikkaa. Monista aikuisten kirjoista poiketen nämä kohtaukset on kirjoitettu kauniisti, eikä lukijan tarvitse tuntea myötähäpeää kirjailijaa kohtaan -tämä on tasokasta kirjallisuutta, ei mikään Fifty Shades of Grey jonka jo pelkkä mainitseminen tuntuu loukkaukselta Salla Simukkaa kohtaan. Valkea on viihdyttävä ja nopeasti luettu jatko Lumikin tarinaan, mutta  aivan alussa olisin luottanut enemmän lukijan muistiin ja jättänyt Punaisen juonilyhennelmän pois.

Lumikin tarina on päätöstä vaille valmis. Odotan ja toivon että Musta kuin eebenpuu olisi sarjan paras osa. Sen kerronta jatkaa toivottavasti -ja varmasti ellei ihmeitä tapahtu- samalla tasolla ja toivon juonen olevan vieläkin parempi kuin Punaisessa tai Valkeassa. Esittelyn perusteella en ole vielä erityisen innostunut, maltillisen odottava korkeintaan. Ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka erittäin varmalta ja osaavalta pohjalta Salla Simukka lähtee päätösosaan. Ainakin luvassa on niitä kaipaamiani satujuttuja, joita Valkeassakaan ei viljelty kovin runsaasti.

Yhtä tärkeä kuin sankari, jopa tärkeämpi tarinan kannalta, on hänen vastavoimansa. Paha. Mahtava, käsittämätön, julma, puistattava pahuus, joka vetää kansan huomion puoleensa magneetin tavoin. He tahtoisivat kieltää pahan olemassaolon, mutta samalla se kiehtoo heitä. He ahmivat pahuutta, kunnes voivat pahoin. He haluavat että joku tulee ja poistaa pahan. He haluavat sankarin.
Tehokasta sankaritarinaa ei kuitenkan synny ilman sivullisia uhreja. Joidenkin on kuoltava, jotta pelastetut olisivat sitäkin arvokaampia.
Vasta kuolema tekee todellisen sankaritarinan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kolmen ällän ystävä, kiitos kommentistasi! :) Bloggeriin pukkaa niin paljon anonyymiä roskapostia, että jouduin sulkemaan kommenteista sen vaihtoehdon.