Lyhtytyttö

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Tässä on jälleen kirja, mikä minun on pitänyt lukea jo pidemmän aikaa -tai ainakin se aika tuntui pitkältä. Olen varmaankin bongannut kirjan ensimmäisen kerran jo ennakkokatalogista, sillä yllätyin huomatessani julkaisuvuoden täällä Suomessa olleen vasta 2013 eikä yhtään sen aiemmin. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja Valo valtameren yllä on saanut ylistystä muutamassa lukemassani blogijutussa. Kun kirja sitten oli lähikirjastossa sopivasti tyrkyllä, oli aika lähteä 1900-luvun alkupuolen majakkasaarelle Australian lounaiskulmaan.

Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi näkymien mittakaavan. Hän seisoi satojen jalkojen korkeudessa merenpinnan yläpuolella ja lumoutui katsellessaan pudotusta mereen, joka iskeytyi kalliota vasten suoraan hänen alapuolellaan. --- Tomista tuntui, ettei hän kohonnut maasta vaan roikkui taivaasta. Hyvin hitaasti hän kääntyi täyden ympyrän ja yritti ymmärtää ympärillään avautuvaa tyhjyyttä. Tuntui siltä, etteivät hänen keuhkonsa riittäisi hengittämään niin paljon ilmaa eivätkä hänen silmänsä kykenisi näkemään tällaista avaruutta eikä hän voisi kuulla vyöryvän, jyrisevän valtameren ääntä kaikessa syvyydessä. Lyhyen tuokion ajan hänellä ei ollut rajoja.

Janus Rock. Saari jossa pärjää vain oikealla luonteenlaadulla. Huoltoalus käy neljästi vuodessa, maihin pääsee vielä harvemmin. Ainoa saarelle kelpuutettava nainen on majakanvartijan puoliso. Päivittäisistä toimista on pidettävää tarkkaa kirjaa, kaikki on majakkalaitoksen omaisuutta. Ensimmäisen maailmansodan kokeneelle Tomille saari on paratiisi. Kun sinne muuttaa vastavihittu vaimo Isabel, elämä on uomissaan. Pian heillä olisi perhe.

Isabel ei koskaan synnytä elävää lasta, sellainen haaksirikkoutuu heidän rantaansa. Pian lapsella on kaksi äitiä ja majakkasaaren paratiisiin on istutettu valheen siemen. Valo valtameren yllä kertoo katkeran tarinan vanhempien petoksesta ja taistelusta lapsensa parhaaksi. Hyvää tarkoittava valhe saa vain pahaa aikaan, eikä aika paranna haavoja, ne aukeavat pahemmin mitä kauemmin odottaa.

Kirjaa on luonnehdittu surulliseksi ja ahdistavaksi. Tarvitsinkin tätä lukiessani tukun nenäliinoja, mutta vain selvitäkseni karseasta flunssasta, en silmäkulmia pyyhkimään. Ei kirja huonokaan ollut, ei suinkaan, se vain ei iskenyt ihoni alle tuhannella voltilla. Korkeintaan viidellä sadalla, ihokarvoja kärventämättä. Majakkasaari oli hyvä veto kirjan alkupuolen tapahtumapaikaksi ja pidin paljon ankaran ja kuitenkin uskomattoman vapaan elämän kuvauksesta.

Valo valtameren yllä on sujuvasti kirjoitettu, ehkä hieman juonellisesti laskelmoiva, mutta uskottava traaginen kertomus. Pienten tai vähän isompien lasten äideille tämä on takuuvarmaa itkettämiskamaa. En ihastunut ikihyviksi, en vihastunutkaan ja olen tyytyväinen että luin kirjan. Lue sinäkin.