Lukumaratonin antia

Eilinen lukumaraton tuotti seuraavan tuloksen:

Hopea-arkun metsästäjät 165 sivua
Muumipeikko ja pyrsötähti 156 sivua
Taikurin hattu 104 sivua
>>> yhteensä 425 sivua

Taikurin hattua en ehtinyt lukea loppuun, muiden opusten esittelyt jutun lopuksi.

Aamulla pilvinen taivas.

Viikonlopun ennustus povasi vielä hellettä, todellisuus lukumaratonin sääksi Lahdessa oli muutamaa vajaa 20 astetta ja pääosin pilvinen sekä sateinen. Eli täydellinen sää viettää aikaa kirjojen parissa. Suoritukseni alkoi aiotusti puoliltaöin unten mailla ja heräiltyäni aloitin Hopea-Arkun metsästäjillä. Iltapäivällä siirryin Muumipeikkoon ja pystötähteen. Kun aikaa oli jäljellä viitisen tuntia, oli Taikurin hatun vuoro. Kirjan olisi saanut helposti luettua maratonin aikana loppuun keskittymällä pelkästään siihen. Keksin kuitenkin illalla muutakin tekemistä, joten loppuun asti en päässyt. Laitoin hanskat tiskiin kymmentä minuuttia vaille puolenyön ja totesin että se oli siinä.

Yli neljäsataa sivua on kuitenkin määrällisesti suurempi saavutus kuin etukäteen arvelin. Pienikokoisten (ja Muumien tapauksessa myös kuvitettujen) kirjojen valinta maratonille oli hyvä ratkaisu. Suorituksena useamman kirjan lukeminen loppuun tuntui nopeammalta ja helpommalta kuin jos olisin päässyt tiiliskiven puoliväliin. Päivän tapahtumia miettiessä se ei, loppujen lopuksi, eronnut merkittävästi sateisesta lomapäivästä. Ilman maratonia olisin joka tapauksessa lukenut, mutta aikaa olisi mennyt myös tv-sarjoille jakson tai parin verran.

Illalla sinitaivas.

Piipahdin suoritukseni aikana useamman kerran Twitterin puolella ja ilokseni muitakin osallistujia oli liikkeellä #lukumaraton'illa. Yhdessä lukeminen oli hauska kokemus ja osallistun mielelläni joskus uudelleen. Lukutoukan ruokalista -blogille kiitokset emännyydestä!

*****

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät

Tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan ja rosmojen perään lähetetään varsin sekalainen serurakunta: perähikiälle komennuksen saanut upseerikokelas, tohelo velho-oppilas, maankiertäjä, kirkonmies sekä änkyttävä jäljittäjä. Takakansi lupaa Hopea-arkun metsästäjistä: "synkkiä korpimaita samotaan niin Kalevalan kuin rillumareinkin hengessä". Kirjan kapoinen olemus puolestaan kertoo, ettei tässä nyt käsittämättömän pitkälle retkelle olla lähdössä.

Aloitin Hopea-arkun metsästäjät aamiaisella.

"Te siis tapasitte munkin idän keisarikunnasta", isä Jeremias kummasteli. "Se on todella kiinnostavaa. Olen lukenut paljon Idän kirkosta, mutta heidän hartaudenharjoituksiaan en ole koskaan päässyt näkemään. Poikkesivatko ne suuresti Yliherran kirkonmenoista?"

"No nyt mun täytyy pastorille myöntää, että mää en ihan kovasti ole kirkossa käynyt", Aapo sanoi ja teki heti perään siunauseleen, "vaikka uskova mies muuten oonkin. Vaan ei se Kutkutin paljon kirkonmenoja miettinyt. Irstas ja rasvanen ukko se oli, semmonen liuhuparta. Nuoren lihan perässä sinne oli tullu, vaikka munkithan mun tietoon elää selivvaatissa. Mää siitä sille sanoinkin, mutta kun se vaan mussutti omalla kielellään niin määhän potkasin sitä kulkusille."

"Kulkusille?" isä Jeremias ihmetteli. "Onko heillä kulkusia kaavuissa, sellaisesta en olekan kuullut. Ja kuinka te nyt sillä tavalla potkaisitte, niillähän on varmasti jokin syvästi uskonnollinen merkitys..."

"No ei niille kulkusille", Aapo sanoi vaivaantuneena. "Siis niinkun perhekalleuksille."

"Kantoiko hän siis mukanaan sukunsa pyhäinjäännöksia? Sellaisten esineiden potkiminen on nyt ainakin suuri loukkaus!"

"Munille", Aapo ähkäisi. "Mää potkasin sitä munille. Ja mää kovin toivon, että pastori ei seuraavaksi kysy että minkä linnun munia ne oli."

Isä Jeremias hiljeni, ja hänen poskensa punehtuivat. Taavatti katsoi Aapoa nyrpeästi.

"Et sä sitä kyllä potkinut", Taavetti sanoi. "Jouduttiin me sen kanssa napit vastakkain sit loppujen lopuksi, mutta..."

Aapo huitaisi kädellään.

"Älä nyt viitti pilata hyvää tarinaa."

"Kuulkaa", isä Jeremias sanoi varovasti, "yksi asia minua jäi vaivaamaan. Mainitsitte, että munkki oli nuoren lihan perään. Mutta eivätkö idän munkit ole vegataristeja?"

Hopea-arkun metsästäjät lunasti odotukset ja oli hauska sekoilu Hurlannin kuningaskunnan metsissä. Palkkarahojen etsintä eteni vauhdilla eikä loppuratkaisu ollut sitä mitä ensimmäisenä olisi odottanut. Huumori on vaikea laji, ja tällä kertaa se naurattaa. Kiitos kuuluu ennen kaikkea (toisinaan ronskienkin) vitsien perustamiselle kirjan maailmaan ja hahmoihin. Pelkkä irrallinen piereskely ihan vaan piereskelyn ilosta ei olisi toiminut. Kunniamaininta myös hahmojen käyttämille murteille ja puhetyyleille. Ei niiden tarvitsekaan olla yksi yhteen kopioita oikeista murteista, tärkeintä on että ne ovat uskottavia hahmojensa suussa.

Hopea-arkun metsästäjät julkaissut Kuoriaiskirjat oli minulle uusi tuttavuus. Ensitapaaminen taas sen verran miellyttävä että luen jatkossakin heidän tuotantoaan. Suosittelen!

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Piisamirotta kohotti kuononsa kuistin ikkunaan ja tuijotti synkkänä ulos pimeyteen. - Tämä ei ole mikään luonnollinen sade, hän sanoi.
- Eivätkö kaikki sateet ole luonnollisia, ihmetteli Muumimamma.
Piisamirotta oli hetken hiljaa, sitten se kastoi surullisena viiksensä palmuviiniin ja sanoi: - Ei sitä koskaan tiedä... Ilmassa on jotain kummallista - aavistuksia... Minusta on tietenkin aivan yhdentekevää tapahtuuko jotakin vai ei, mutta on aivan varmaa, e t t ä jotakin tapahtuu.
- Jotakin kauhetata? kysyi Nipsu hätkähtäen.
- Ei sitä koskaan tiedä, sanoi Piisamirotta uudelleen. Maailmankaikkeus on niin suuri ja maailma niin hirveän pieni ja kurja...
- Minusta tuntuu, että meidän on parasta mennä nyt nukkumaan, Muumipeikon äiti sanoi äkkiä, sillä hän huomasi, että Nipsu alkoi väristä.
Niin käpristyi jokainen omaan erikoisasentoonsa odottamaan unta ja lämpöä.
Mutta aina aamuun saakka sadepilvet kiitivät taivaalla ja tuuli pieksi märkää puutarhaa ja satoi ja satoi ja satoi...

Matka Muumilaaksoon alkoi mansikoiden kera.

Luonnonmullitus Muumilaaksossa alkaa sateella ja muuttuu kuivuudeksi. Pyrstötähti on tulossa, selvittää Muumipeikko yhdessä ystäviensä kanssa. Vaan eipä hätää, Muumit selviävät mistä tahansa ja ennen pahinta on aikaa herkutella kakullakin.

Muumipeikko ja pyrstötähti tapahtuu hieman sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Muumilaaksoon saadaan uusia hahmoja kun Piisamirotta, Nuuskamuikkunen, Hemuli ja Niisku sekä Niiskuneiti liittyvät joukkoon. Hemuli onnistui yllättämään minut. Ensinnäkin Hemuleita onkin useita (pyrstötähdessä tavataan heistä kaksi) ja toiseksiin hahmo käyttäytyi paikoin uhma- tai murrosikäisen tavoin. Ei aivan kuten se muistamani vanhempi hassu setä.

Muumipeikko ja pyrstötähti on mielikuvituksen ja ystävyyden riemuvoittoa alusta loppuun. Maistuu näin aikuisellekin.