torstai 31. joulukuuta 2015

TOP-5 kirjat 2015

Raketit paukkuvat jo ulkona ja on aika tehdä pieni yhteenveto menneestä kirjavuodesta ja valita sen parhaat lukuelämykset. Luin yhteensä 31 kirjaa, eli varsin vähän. Tänä vuonna vain oli paljon muuta kaikenlaista... Aloitin useamman uuden sarjan ja luin niistä yhden jo kokonaan ilmestyneen loppuun asti. Tässä vielä koosteena kaikki kirjat:


Maria Turtschaninoff: Maresi
Marko Hautala: Kuokkamummo
Juha Jyrkäs: Ouramoinen*
Neal Shusterman: Unwind*
Leila Tuure: Hatuntekijä
Jan Guillou: Punaisen ja mustan välissä
Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa
Jari Järvelä: Särkyvää*
Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina
Neal Shusterman: UnWholly
Maria Carole: Tulen tyttäriä*
Raita Jauhiainen: Terra Unionia, Ensimmäinen kirja (Allianssi.125)
Raita Jauhiainen: Hirunda, Ensimmäinen kirja (Allianssi.125)
Lemmy Kilmister & Janiss Garza: Lemmy - omaelämäkerta
Kristiina Vuori: Neidonpaula*
Alain Haché: Jääkiekon fysiikka
F.Scott Fitzgerald: Kultahattu (The Great Gatsby)*
Benita Heiskanen ja Hannu Salmi (toim): Kiekkokansa
Neal Shusterman: UnSouled
Neal Shusterman: UnDivided
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi*
Erkka Leppänen & Hanna Matilainen (toim.): Käärmeenliekit*
Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
David Ebershoff: Tanskalainen tyttö*
 Brigitte Hamann: The Reluctant Empress
Markus Harju & Erkka Leppänen (toim): Praedor -kirotun maan kulkijat
Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu -jumalainen näytelmä*
Andrei Pajanne: Nadia, onnetar*
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Kaikki tai ei mitään (neljä Harlequin-tarinaa)
Anne Leinonen: Viivamaalari*

*= kirja oli kuukauden lukuvinkki Lastukirjastoille


Viiden parhaan valinta näistä oli tänä vuonna melko helppoa. Ykkössijan kirja oli ylivoimainen, mutta top vitosen lähelle pääsi ja tällä kertaa sen ulkopuolelle jäi muutama hyvä ja suosittelemisen arvoinen tarina. Halusin tässä koosteessa nostaa esille sellaisia teoksia, jotka muistan parhaiten ja joissa on hieman enemmän sitä pientä ekstraa. Nämä kirjat jäivät ajatuksiin pidemmäksi aikaa sen jälkeen kun viimeinen lause oli luettu.


Vuoden 2015 TOP-5 kirjani, linkkeineen alkuperäisiin esittelyihin, ovat:


Sija 5. Raita Jauhiainen: Allianssi.125, ensimmäiset kirjat
Tarinaa rajan molemmin puolin
Rohkeasti omakustanteena kaksi kirjaa kerrallaan julkaistavavaa scifiä. Allianssi.125 -maailmassa on varmasti paljon ihmeteltävää vielä jatkossakin. Kuvassa sarjan toiset osat, jotka luen aivan pian.


Sija 4. Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu -jumalainen näytelmä
Kiekkomiehen mu(i)stelmat
Kaukalohäirikön elämäkerta on erittäin koukuttavaa luettavaa ja iskee kuin poikittainen maila alaselkään. Se myös sai minut ymmärtämään Jarkku Ruutua persoonana.


Sija 3. Brigitte Hamann: The Reluctant Empress
Sisin kanssa Sisiliassa
Rakastetun ja palvotun keisarinnan elämä oli kaukana elokuvien kiiltokuvista. Jokaisen henkilöstä kiinnostuneen tulisi lukea tämä, silläkin uhalla että kirja romuttaa aiemman käsityksen Sisistä.


Sija 2. Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Ruosteen muisto on oranssi
Erittäin väkevä aloitus trilogialle, jota toinen osa jatkaa yhtä intensiivisesti. Kolmas osa ilmestyy ensi keväänä. Jari Järvelä on kotimaisen kirjallisuuden paras löytöni vuonna 2015.


Sija 1. Neal Shusterman: Unwind-sarja
Hajautettua elämää
Palasista koottua elämää
Sielun elämää
Jakamatonta elämää
Laitoin koko sarjan sijalle yksi, jotta muillakin kirjoilla olisi mahdollisuus päästä top vitoseen. Parasta (nuorten) dystopiaa mitä olen lukenut. Sopii ehdottomasti myös aikuisille. Uskottava, karu kertomus jota lukee henkensä edestä.


***

Hyvää uutta vuotta kaikille!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Pensselille töitä

Anne Leinonen: Viivamaalari

Muutama kuukausi sitten sain Twitterissä suosituksen ja haasteen lukea jokin Anne Leinosen kirjoittama kirja. Luen mielelläni (kotimaista) scifiä ja fantasiaa ja olin törmännyt kirjailijan nimeen useammankin kerran, joten otin haasteen mielelläni vastaan. Tutkailin etukäteen jonkin verran Leinosen tuotantoa ja taisin valita sieltä yhden tai kaksi suosikkia. Lainasin kuitenkin Viivamaalarin, sillä se löytyi sillä hetkellä kirjastosta. Halusin myös hoitaa haastevelvollisuuteni pois alta vielä tämän vuoden puolella.

Ilman haastetta olisin tuskin lukenut Viivamaalaria, en ainakaan lähiaikoina. Se on sääli, sillä kirja on hämmentävän mukavaa luettavaa.
Vilkuilen vielä vaahteraa, kun loikin kadun yli ja kompastun kivetyksen reunaan. Vältän juuri ja juuri lyömästä leukaani asfalttiin, käsi nirhautuu irtokivissä. Nenäni edessä kadun pinnassa kulkee noin viiden senttimetrin levyinen valkea viiva, ehkä haalistunut suojatien merkki. Jälki etenee kadun poikki viistosti niin kuin maalauskärry olisi juuri sillä kohdalla päättänyt vaihtaa kaistaa. Nousen seisomaan, karistelen hiekanjyviä irti housuistani. Viiva jatkaa päättäväisesti matkaa tien reunan yli jalkakäytävälle, ja siitäkin linjakkaasti eteenpäin. Otan askeleen, sitten toisen, ja ajaudun seuraamaan jälkeä. Se kiertää talomme sisäpihan puolelta, etelästä. Toisessa suunnassa viiva taas kaartaa kohti vaurioitunutta kerrostaloa.
Nyt yhdistän viivan eilen näkemääni naiseen. Hän siis kuitenkin oli maalauspuuhissa kävellessään pihamaamme halki. Asfaltin koskemattomuuden rikkova juova on maalattu käsin, paksulla pensselillä, ja siksi se välillä heikkenee ja kapenee.

Viivamaalarin päähenkilö on lukijalle nimettömäksi jäävä nainen. Hänen aamunsa alkaa kummallisesti kun pihalla oleva vaahteraa katoaa. Pian selviää, ettei vaahteran katoaminen suinkaan ole ainoa outo asia naisen elämässä, ei nyt, ei menneisyydessä eikä tulevassakaan. Tutunoloinen maailma kun ei ole se missä elämme... Vitsiltä kuulostava toimi käsitetaiteilijana saa aivan uuden käänteen kun nainen päättää seurata pihapiiriin ilmestynyttä viivaa ja etsiä sen maalanneen naisen. Samalle lukija pääsee mielikuvitusmatkalle ratkomaan arvoituksia.

Kirja antaa lukijalle aika paljon uusia outouksia ennen kuin se kertoo mitä kaikkea on niiden taustalla. Olen siinä mielessä kärsimätön lukija, että haluan aina jotain uutta ja tarinan on edettävä jouhevasti tai muuten kyllästyn helposti. Viivamaalari ei etene hengästyttävää vauhtia, mutta siinä on tarpeeksi käänteitä ja kiinnostukseni pysyi korkealla tarinan loppuun asti. Juonikuvio on tuttu ja genressä moneen kertaan käytetty, vaan eipä tuo haittaa yhtään. Anne Leinonen on tehnyt mystistä viivaa maalaavasta naisesta ja hänen seuralaisestaan onnistuneen tarinan.

Viivamaalarin loppuratkaisu tulee ehkä hieman puskista, vaikka sitä on pohjustettu pitkin matkaa. Suhtauduin siihen ensin jopa epäillen, hyväksyin käänteen kuitenkin nopeasti ja jännitin sitten miten käy. Osa hämmennyksestä johtuu varmaan kirjan hyllyluokituksesta. Muistaakseni otin sen fantasiapuolelta (ja kirjastotarran luokitus myös viittaa siihen) mutta loppuratkaisu on ehkä enemmän scifiä. Eipä sillä väliä, noin niinkuin loppupelissä, kunhan vain ihmettelin....

Suosittelen Viivamaalaria heille, jotka uskaltavat ihmetellä pihapuita sekä lähteä välittömästi oudon henkilön matkaan kun siihen on tilaisuus.


Viivamaalari on vuoden viimeinen lukuvinkkini lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Loppuvuoden sokeriannos

Kaikki tai ei mitään (neljä Harlequin -kirjaa)

Tunnustan, että minulla on pieni salainen pahe. Kaipaan kerran-pari vuodessa romanttista luettavaa. Sellaista, missä loppu on varmasti onnellinen ja yltiöromanttinen. Tai yltiömäisen epäuskottavan romanttinen. Sain jo aiemmin lainaan neljän Harlequin -kirjan kokoelman ja nyt loppuvuodesta koitti juuri oikea hetki sekä mielentila sen lukemiselle.


Kaikki tai ei mitään sisältää seuraavat teokset:

Julia James: Kesäyön suudelma

Liikemiehen tytär Eve rakastuu tietämättään isänsä vihamieheen. Muutama väärinkäsitys lisää ja Eve viettää yön miehen seksiorjana, sitten molempia kaduttaa. Ennakkoluuloista on kuitenkin mahdollista päästä eroon ja auvoiseen, yhteiseen tulevaisuuteen.


Peggy Moreland: Miljonäärin matkassa

Penny tietää miten napataan opiskeluaikainen ihastus: pestautumalla miehen sihteeriksi! Sivutuotteena hiirulaisesta kuoriutuu upea ilmestys ja pomo saa kalustetun kodin. Ja jotta tarina ei kuulostaisi liian vaatimattomalta, löytää myös hylätty lapsi itselleen huoltajat. Ja Pennykin vihdoin saa.


Fiona Hood-Steward: Kaksi sukua, yksi totuus

Natasha perii linnan Ranskasta. Kaupan päälle tulee myös komea naapuri sekä arvoitus menneisyydestä. Arvaat kyllä loput.


Alexandra Sellers: Sulttaanin perillinen

Rosalind kuulee kerralla hieman liikaa uusia totuuksia jo edesmenneen puolisonsa elämästä. Kun Rosalindin pojan henki on vaarassa, on avioliiton solmiminen puoleensavetävän muukalaisen kanssa se loogisin ratkaisu. Jos vain onnen tiellä ei olisi liikaa salaisuuksia...


En osaa valita näistä mitään tiettyä suosikkia. Jokainen on tavalla tai toisella ryysyistä rikkauksiin ja rakkauksiin kertomus ja erittäin perinteistä Harlequinia. Kannen mukaan ne ovat "neljä toivottua romaania vindoinkin uusintapainoksina". Hankala sanoa mikä erottaa nämä neljän muista vastaavista ja nostaa ne suosikeiksi ylitse muiden. Tähän kattaukseen tarinoissa on sopivasti eroja henkilöissä ja juonessa joten samaa juttua ei tarvitse lukea neljä kertaa putkeen.

Ei Kaikki tai ei mitään mikään unohtumaton lukuelämys ole. Se sopi mainiosti tarkoitukseensa ja vei ajatukset jonnekin aivan muualle kun tarvitsin aivoja nollaavaa, salaisen paheellista kirjalisuutta.

Kirjan kannessa on muuten kysymys: Saako rahalla rakkautta? Sen vastauksen tietää jo lukemattakin....

torstai 10. joulukuuta 2015

Turkoosi pikkujoulu

Melkein viikon mittainen oman joukkueen ottelutauko on varsin pitkä kakku kärsittäväksi kesken kiekkokauden. Onneksi ikävään saatiin pientä helpotusta kun Pelicans järjesti eilen Isku Areenalla pikkujoulut. Tapahtuman kutsusta tuli jo erittäin hyvä fiilis, sellainen että olen lämpimästi tervetullut ja kaivattu vieras.

Lämmin vastaanotto jatkui heti ovella kun valmennusjohto ja joukkueen kapteenit kättelivät kaikki vieraat. Jonon viimeisenä ollut tanskalaisvahvistus Stefan Lassen on muuten oppinut erittäin hyvin suomalaisen moi -tervehdyksen!
Tilaisuuteen varattu puolitoistatuntinen kului nopeasti. Ohjelmaakin oli ja sen lomassa sopivasti aikaa ruokailuun, seurusteluun ja shoppailuun. Faniaulan valaistus yhdisteli halloweenistä tuttua, nyt jouluista punaista sekä tietenkin turkoosia. Ja sitä turkoosia myös ostin itselleni ennenaikaisena joululahjana. Pelicans uusi tälle kaudelle pelipaidat ja fanien saataville niitä ilmestyi halloweeninä. Kuvittelin vielä silloin hankkivani paidan lähempänä joulua. Sitten iski katumus ja into saada se jo fanimatkalle Jyväskylään. Siinä vaiheessa oikea koko oli loppunut turkoosista kotipaidasta. Vaikka musta lauantaipaita onkin tavallaan se upein Pelicansin paita, niin halusin ehdottomasti kotipaidan. Eilen tähdet olivat sen verran suotuisasti että se löytyi ja pääsen seuraavaan matsiin uudella paidalla. Jei!
Pikkujouluissa tarjoiltiin riisipuuroa ja glögiä. Ja kyllä, tykkään laittaa riisipuuroon kanelia pikkaisen reilummalla kädellä. On siellä sokeriakin. Rusinasoppaa tarjottiin myös, mutta valinta oli joko se tai kaneli (molemmat yhdessä ei vain toimi) ja päädyin kaneliin. Riisipuuro oli muuten älyttömän hyvää! En ole kertaakaan syönyt yhtä samettisen pehmeää riisipuuroa. Glögi maistui mantelin ja rusinoiden kera. Puuroon oli myös piilotettu perinteinen manteli, en tiedä kuka sen sai. Löytäjälle oli varattu jonkinlainen yllätyspalkinto.
Otin vain muutaman kuvan ja keskityin enemmän tapahtumaan. Tällaiselle yli-ikäiselle fanitytölle pikkujoulujen tärkein anti oli tietenkin nähdä pelaajia ja vaihtaa muutama sana heidän kanssaan. Minulta on joskus kysytty miten uskallan mennä juttelemaan pelaajille. Siihen ei ole taikanappia, mutta muutama henkinen kikka kylläkin. Ensinnäkin ajattelen, että pelaajat ovat vain ihmisiä, kuten sinä ja minä. Se auttaa jo pitkälle. Toisekseen he ovat fanitapahtumissa töissä ja edustamassa seuraa sekä itseään. Heillä on aivan varmasti takana jonkinlainen koulutus tai briiffi nyt vähintään, sekä kokemusta edustushommista. Fanin osa on se helpompi. Ja kolmanneksi: jos sanoo vahingossa pelaajalle jotain omasta mielestä typerää tai hassua, niin ei maailma siihen kaadu. Yritä ottaa rennosti. Ja jos silti jännittää, niin sehän vain kuuluu asiaan aina kun tapahtuu jotain erikoista. :)
Pelicansin pikkujoulusta ei ilmoitettu etukäteen julkisesti. Kutsun saaminen ei ole mitään salatiedettä, riitti että on esimerkiksi turkoosikortin tai kausikortin haltija. Toivottavasti puurolle päästään myös ensivuonna, tämä oli mukava kokemus! Lämminhenkinen ja rento turkoosi pikkujoulu sopii mainiosti koko perheelle.

Mutta sitä ennen jatketaan pelejä. Olethan huomenna Isku Areenalla?

tiistai 24. marraskuuta 2015

Fanimatka Jyväskylään

Perjantai 20.11. Jyp -Pelicans 4-3 ja

Karkasin viime torstaina sateisesta Lahdesta yhtä sateiseen Jyväskylään tutustumaan Keski-Suomen kiekkokulttuuriin. Matka oli kuluvan kauden ensimmäinen vierasreissuni ja myös ensimmäinen Jyväskylässä näkemäni liigamatsi.
Synergia Areena sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä Jyväskylän keskustasta. Lähistöllä on ainakin yliopiston kampusta sekä useita Alvar Aallon suunnittelemia rakennuksia ja jonkinlainen urheilualue, mitä nyt pimeässä ehdin huomata. Ulkoa halli on symmetrisen muotoinen rakennus, mitään hirveän erikoista siinä ei ollut. Kiinnitin eniten huomiota pihassa nököttäneeseen tuttuun Reissu Ruodin bussiin.
Hei me saavuttiin pelipaikalle tihkusateen läpi ja täällä ollaan! Urheiluhullu kaverini Elina sai tuliaisena Lahdesta asiaankuuluvan huivin. Hän on seurannut Pelicansin otteita etänä ja odotti malttamattomana perjantain matsia, turkoosi joukkue kun nähtiin Jyväskylässä edellisen kerran  elokuun harjoitusottelussa. Elinan kaveri Suvi taas tuntee Synergia Areenan vähintäänkin yhtä hyvin kuin minä Isku Areenan. Hän hommasi meille liput ja esitteli paikat. Kiitokset Suville, oli erittäin kiva tavata ja tutustua uuteen jäähalliin asiantuntijan johdolla!
Synergia Areenan toisessa päädyssä on baari. Tämä on kieltämättä innovatiivisin baari, minkä olen missään jäähallissa nähnyt. Saavuimme pelipaikalle jo ovien auetessa joten baarissa ei ollut vielä tunkua. Erätauot vietimme käytävällä oman katsomon takana, enkä osaa sanoa millainen ruuhka tai ruuhkattomuus baarissa oli ottelun aikana.
Meillä oli loistavat paikat aivan vaihtoaitioiden takana. En ole koskaan opetellut ulkoa liigajoukkueiden yleisökapasiteetteja, mutta kuvittelin että minulla on edes jonkinlainen käsitys asiasta.  Synergia Areenan osalta arvio menikin sitten aika pahasti metsään. Kuvittelin hallin vähintään Isku Areenan kokoiseksi tai peräti hieman suuremmaksi. Se olikin yllättävän pieni: kapasiteetti vain 4365 katsojaa. Katsomo on molemmilla sivuilla ja päädyissä suunnilleen samanlainen. Vierasfanien katsomossa ottelua oli seuraamassa ilokseni muutama muukin turkoosipaita ja -huivi.
Lahdessa hallieväät on hinnoiteltu pääasiassa tasaeuroin, muutamissa tuotteissa myös 50 senttisillä. Jyväskylässä on tarjolla hyvin samanlaista, epäterveellistä evästä kuin täälläkin. Hinnoittelu on kuitenkin maltillisempi ja siellä käytetään kymmensenttisiä. En ollut nälkäinen, janoinen kuitenkin ja nautin mukillisen teetä 1,20 eurolla. Lahdessa sama maksaa 1,50 euroa.

Synergia Areenan käytävä on tilavampi kuin Isku Areenan, eikä se tuntunut missään vaiheessa ruuhkaiselta. Toki siellä on vähemmän katsojia, mutta minusta myös käytävä on leveämpi eikä kahden kopin naistenhuoneessa ollut missään vaiheessa tunkua. Käytävällä on myös nopeasti arvioituna enemmän kioskipisteitä kuin Lahdessa, tai ainakin se tuntui siltä. Osassa niistä pystyi maksamaan areenarahalla, samaan tapaan kuin täällä kausikortille ladattavalla rahalla.  Mukava juttu oli, kun hallissa kuulutettiin milloin erätaukoa on jäljellä kolme ja yksi minuuttia. 
Oma paikkani Isku Areenalla on aikalailla päädyssä, eikä sieltä oikein näe vaihtoaitioon. Jyväskylässä olikin mukava seurata pitkästä aikaa läheltä Pelicansin toimintaa ottelun aikana. Nupe hyödynsi hetken ja otti joukkueen pikapalaveriin kun toista maalia tarkistettiin videolta. 
Käyttäydyin vierashallissa hieman eri tavoin kuin kotona. Kannustan pääasiassa tapauttamalla ja nyt myös huutelin kaikenlaista tsemppaavaa läpi ottelun. Altavastaajan asema pakotti käyttämään ääntä, vaikka ei se jäähallissa kovin pitkälle kuulukaan. Tällä kertaa osallistuminen oli kuitenkin tärkeämpää kuin tulos. Eikä lätkämatsia vaan ole mahdollista seurata hiljaa ja reagoimatta. Ja olihan se erilaista sekä hauskaakin hyppiä ja tuulettaa kun muu halli oli hiljaa.
Ottelun jälkeen eniten puhututti Petun tempaus passittaa koko neloskenttä koppiin kesken ensimmäisen erän. Sekä maalivahtien vaihto edestakaisin. Asenteen korjaus ja nousu 3-0 tappioasemasta tasoihin aivan kolmannen erän lopussa maistui hyvältä sekin. Minä nautin niistä, sekä erityisesti kolmella kolmea vastaan pelatusta jatkoajasta. Se oli ehdottomasti viihdyttävin jatkoaika, mitä tällä kaudella olen nähnyt. Kauden alla uudistus (aiemmin jatkoaika pelattiin neljällä neljää vastaan) myytiin paremmalla, yleisöön uppovalla pelillä. Kun kentällä on tilaa, syntyisi enemmän ratkaisuja jo pelaamalla eikä voittolaukauksilla.

Lahdessa näkemäni perusteella en vielä jaksanut innostua jatkoajoista, mutta nyt sekin kolahti kuntoon. Jyväskylässä pelattiin tosissaan ja tekopaikkoja riitti kummallekin joukkueelle. Vihdoinkin se ylimääräinen tila näkyi kaukalossa tekemisenä eikä odotteluna. Ja ratkaisu saatiin pelaamalla, harmi vain että maalinteossa onnistui kotijoukkue eikä Pelicans.
Jyväskylän tuliaisena oli yksi piste sekä herkkuja töihin ja itselle. Jäin maisemiin vielä sunnuntaiksi ja palasin kotiin kun ottelu SaiPaa vastaan oli alkamassa. Reissusta jäi mukava fiilis, samoin Jyväskylästä kaupunkina. Pieni lomailu, vaikka vain parinsadan kilometrin päässä tekee aina terää.

Huomenna jälleen tuttuun turkoosiin halliin, nähdään siellä!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Hukkuvia salaisuuksia

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Uneksin saaresta yhä.
Joskus lähestyn sitä veden poikki, mutta useammin ilmasta, kuin lintu, suuri tuuli siipieni alla. Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien  reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katselee sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä.
Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja soikea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti.
Kudottujen kujien kaupungin päällimmäisin muisto on hämärä, sumuinen kuja. Sekä ainainen veden loiske. Kosteus. Ajatus vetää minut pois maan alta, jonnekin missä ei voi hukkua edes kuvitelmissa.

Tarina sai minusta varsin napakan otteen langoillaan.

Ja kuitenkin kirjasta on yllättävän vaikea kertoa jotain. Ensinnäkin haluan pitää juonen piilossa heiltä, jotka eivät sitä ole lukeneet. Sitten haluan pitää tarinan itselläni. Hassua, miten joskus tekee mieli huutaa kovaan ääneen ja suorastaan tyrkyttää kiehtovaa tarinaa jokaiselle lukemaan kykenevälle. Nyt haluan omistaa. Se, mitä lukiessa tapahtui, on minun ja kenties korkeintaan kirjailijan välinen juttu. Eikä se kirjailijakaan pääse ajatuksiini, ei suoraan, ainoastaan työnsä kautta. Kirja jää väliimme. Ehkä parempi niin.

Pidin eniten Kudottujen kujien kaupungin kujista. Niillä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Kirjan kansikuva on onnistunut ja kuvastaa hyvin tunnelmiani. Vaikka tarinassa (muistaakseni) paistoi välillä aurinko, niin oma taivaani oli aina harmaa. Ehkä se johtui pienestä uhasta päähenkilöiden kintereillä tai saaren sisuksia jäytävästä salaisuudesta. Pidin jo entuudestaan Itärannan kirjoitustyylistä ja se tukee kauniisti tarinaa.

Lopussa olisin halunnut kuulla vähemmän selitystä taustoista. Nyt se vei tilaa kirjan henkilöiltä ja minulta, en pystynyt jännittämään heidän kohtaloaan niin intensiivisesti kuin halusin. Minä kun todella pidin heistä. Toinen juttu, mikä sekoitti kuteeni lankoja, oli lukujen välissä etenevä kertomus. Ainakin tällä ensimmäisellä lukukerralla se jäi vielä solmimatta valmiiksi. Vaan eipä tuo erilainen lanka haitannut valmista teosta.

Tartuthan Kudottujen kujien kaupunkiin. Sukella arvoitukseen ja tulvivan saaren salatuille käytäville sekä kujille. Tapaa minulle jo tutut henkilöt. Elä hetki jossain muualla...

Suosittelen!


PS: Olethan jo lukenut Itärannan esikoisen Teemestarin kirjan?

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Onnesta, epäonnesta ja lasipalloista

Andrei Pajanne: Nadia, onnetar

Pari vuotta sitten kohtasin järkälemäisen tiiliskiven ja ihastuin Andrei Pajanteen Autuaiden saareen. Sitten jäinkin odottelemaan mitä mies kirjoittaa seuraavaksi ja nyt tiedän vastauksen. Sain Nadia, onnettaren kirjastosta jo kuukausi sitten ja ehdin lukea ensimmäisen luvun, mutta jouduin jättämään kirjan hetkeksi tauolle. Nadian nimittäin taklasi sivuun Jarkko Ruudun elämäkerta, mille myönnettiin vain kahden viikon laina-aika. Lukisin mielelläni kirjat siinä järjestyksessä kuin olen saanut ne lainaan ja vain yhden kerrallaan, mutta nyt oli pakko tehdä pieni poikkeus. Se kannatti, sillä ehdin lukea molemmat kaikessa rauhassa ennen laina-ajan umpeutumista.

Ja myös pidin molemmista, niin erilaisia kirjoja kuin ne ovatkin.

Andrei Pajanne kirjoittaa tarinoita, jotka ovat yhdistelmä lennokasta mielikuvitusta, hengellisyyttä ja tiedettä. Sillä tavalla lyhyesti luonnehdittuna. Voisi niitä kutsua myös pohdiskeleviksi elämäntaitokirjoiksi. Pajanne ei kuitenkaan tuputa mitään tai kerro miten meidän tulisi elellä, hän vain herättää ajatuksia lukijan omassa pääkopassa. Tämä tyyli toimii minulle, sillä normaalisti en lue hengellisiä tai elämäntaito/self-help -kirjoja. Ja pohjimiltaan on syytä muistaa, että sekä Nadia, onnetar että Autuaiden saari ovat juonellisia romaaneja. Hieman erilaisia vain ja ne on parempi kokea itse eikä yrittää sisäistää tarinaa tai sanomaa jonkun toisen kertomana.
Nadia tulossa kirjastosta.
Yritän silti kertoa jotain järjellistä Nadiasta. Kansikuva on makuuni liian imelä, vaan ei anneta sen häiritä. Kansien välissä on 235 sivua tarinaa. Nadia on poikkeuksellinen tyttö, hän pitää itseään onnettarena joka on luonut koko maailmansa. Onnen toivominen ja epäonnen pelko johtavat vain menetyksiin kunnes Nadia on elämänsä käännepisteessä. Tai koska Nadia tekee kuolemaa, niin päätepiste olisi parempi termi, tosin Nadian kohdalla kuolema ei ole päätepiste. Hänen on löydettävä rakastettunsa Elias, mistä tahansa, millä keinolla tahansa. Heidän välilleen on jäänyt konkreettisiksi muistoiksi ainoastaan lasipallot, mitkä symboloivat elämän onnea, epäonnea ja niiden tasapainoa.

Nadia, onnetar on pohjimmiltaan varsin surullinen tarina. Luin sen melkoisen sekavissa fiiliksissä, mitkä eivät liittyneet millään tapaa kirjaan. Voisi kuvitella että kirja olisi masentanut entisestään, mutta kävikin päinvastoin: rauhoituin ja unohdin hetkeksi kaiken muun säädön. Nadian tarinassa on pientä magiikkaa. Pientä siinä mielessä että se käsittelee asioita tiiviimmin kuin Autuaiden saari ja maagista koska se on erilainen kuin muut lukemani teokset (paitsi Autuaiden saari). Kirja sopi erinomaisesti hetkeen, jona halusin paeta tästä maailmasta. Loppuratkaisu saattoi mennä ehkä hieman ohi, toisaalta sen -eikä koko tarinankaan- kuulu olla loppuun asti pureksittu.

Jos kiinnostuit jo aiemmin Autuaiden saaresta mutta epäröit tarttua tuhatsivuiseen järkäleeseen niin lue Nadia, onnetar. Ja jos kaipaat pientä irtiottoa arjesta, mielikuvituksesta tinkimättä, niin lue silloinkin Nadia, onnetar.

"Kuka olet?" Nadia kuiskasi, mutta puu ei vastannut. Hän kietoi kätensä puunrungon ympärille, painoi poskensa kaarnaa vasten ja henkäisi uudelleen: "Kuka olet?"
Tuulenpuuska sai puun suuret lehdet värisemään. "Olen Garahm", matala, juureva ääni vastasi. "Se tarkoittaa vahvaa juurta." Nadia tunsi rungon värähtelevän puun puhuessa.
"Missä olen?"
"Metsässä."
"Onko metsällä nimi?"
"Miksi metsällä pitäisi olla nimi?"
"Sinullakin on nimi."
"Olen puu. Nimi auttaa minua erottamaan puun ja metsän toisistaan. Puu syntyy ja kuolee, metsä pysyy. Kun kuolen, palaan metsään, josta olen syntynyt."
"Syvin olemuksesi on metsä", Nadia totesi kuin itselleen.
"Olet viisaampi kuin luulin, vaikka juoksitkin päin runkoani. Yrititkö juosta metsän läpi? Et olisi ikinä  onnistunut."


Nadia, onnetar on marraskuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Synttäriarvonta

Aivan pian tulee täyteen kolme vuotta Pähkinäkukkula-blogia. Aika on kulunut nopeasti ja viimeisen vuoden aikana on tapahtunut vaikka mitä kivaa. On ollut fanimatkaa ja voittoja, pelaajien tapaamista, upeita kirjoja ja uusia neuletöitä talvipakkasiin. Kiitokset lukijoille kun olette olleet mukana! Tarinat eivät todellakaan lopu tähän.

Synttärien kunniaksi järjestän jälleen arvonnan.

Tänä vuonna onnekas voittaja saa #kaverimatsiin hengessä kaksi lippua Pelicans - Sport kamppailuun. Ottelu pelataan lauantaina 28.11. klo 17 Isku Areenalla. Numeroimattomat istumapaikat ovat B1-katsomoon, aivan siihen turkoosin kannattajakatsomon alapuolelle. Mitä aikaisemmin saavutte paikalle, sitä paremmin voitte valita oman paikan. Pelicans ja Sport ovat tarjonneet kuumia vääntöjä ja huhujen mukaan myös Vaasalainen (ilman perunoita) saattaa tehdä paluun tähän otteluun. Minä en jätä matsia väliin!


Arvonnan säännöt ja ohjeistus eivät ole pitkät, mutta käytäthän muutaman sekunnin niiden lukemiseen:

Osallitut arvontaan kun jätät jonkinlaisen kommentin tähän juttuun sekä yhteystietosi (sähköposti tai Twitterin @-nimi). Jos sinulla on Bloggeriin käypä tunnus eli kommentti näkyy nimelläsi ja siitä pääsee blogiisi tai kotisivulle missä kerrotaan sähköpostisi, se riittää mainiosti.

Vapautin anonyymin kommentoinnin arvonnan ajaksi, joten sinulla ei tarvitse olla entuudestaan tunnusta Bloggeriin. Silloin on tärkeää kertoa myös yhteystieto, jotta tavoitan sinut sähköpostilla tai Twitterissä. Kun valitset anonyymin kommentoinin, niin laita kommenttikenttään myös nimesi tai nimimerkkisi sekä Twitterin @-nimi. Jos et ole Twitterissä, niin lähetä sähköpostiosoitteesi minulle blogin postilomakkeella (nimi tai nimimerkki mukaan viestiin!). Lomake löytyy täysversiossa sivun oikeasta reunasta, heti blogiarkiston alta. Näin ollen sähköposti ei jää tähän muiden näkyville.

Käytän yhteystietoja ainoastaan voittajan kontaktoimiseen sekä postittaakseni palkinnon perille. En luovuta niitä eteenpäin ja deletoin ne arvonnan jälkeen.


Osallistumisaika päättyy tiistaina 3.11. klo 18:00. Onnea arvontaan!

Huom! Kommentit näkyvät vasta sitten kun olen hyväksynyt ne.
***
ARVONTA ON PÄÄTTYNYT

Kiitos osallistujille! Tällä kertaa onnetar suosi nimerkkiä @Gr1lli. Onneksi olkoon ja tervemenoa kaverin kanssa matsiin! Otan sinuun yhteyttä Twitterissä. :)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kiekkomiehen mu(i)stelmat

Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu -jumalainen näytelmä

Eikö sulla muuta ole? Oikeasti - mä tiedän olevani apina, mutta sulla kesti melkein vuosi tajuta se. Mutta miten Jeannine, miten sillä menee? Ihan älyttömän kaunis mimmi. Kuulemma lähti sen Coloradon pelaajan matkaan, joka tienaa kaksi miljoonaa sua enemmän. Senkä takia sä et saa enää mitään aikaan kaukalossa? Jätkät puhuu, että rakastit sitä ihan tosissasi ja suunnittelit kihloja ja muuta paskaa. Vitun reppana, sä olet niin poika vielä. Revin sulta maksan irti seuraavassa vaihdossa ja syön sen jäähyn aikana.

Jumalainen näytelmä on varsin mahtipontinen sekä unohdettava nimi Jarkko Ruudun elämäkerralle. Mahtipontinen siinä mielessä, että Ruutu ei kuulu maamme taitavimpien tai rakastetuimpien kiekkosankareiden joukkoon. Tunnetuimpien kyllä. Hän oli urallaan kaukaloiden ärsyttäjä sekä pelleapina, jatkuva fyysinen ja verbaalinen piikki vastustajan lihassa. Jokainen lajia (sivusta) seuraava kyllä tunnistaa Ruudun nimen. Jumalainen näytelmä taas jäi kirjan nimenä unholaan, koska sillä ei ollut lukemisen aikana mitään merkitystä. Kirja kertoo Jarkosta ja tunnistetaan hänen nimellään. Kirja on myös niin koukuttava, että on aivan se ja sama mikä sen nimi on. Ahmaisin tätä aloituspäivänä noin seitsemänkymmentä sivua ja monena iltana nukkumaanmeno viivästyi sillä halusin edetä vielä yhden luvun.
Jääkiekon ystävien jo ahmima uutuuskirja sopii minusta myös heille jotka haluavat tutustua aihepiiriin ja joita kiiltokuvamaiset elämäkerrat eivät kiinnosta. Tämä ei ole perinteinen ryysyistä rikkauksiin -tarina eikä kertomus siitä miten voitetaan himoittuja pokaaleja.

Jarkko Samuli Ruutu (s. 1975) pelasi yksitoista kautta NHL:ssä (tai sen farmisarjassa AHL:ssä). Hän voitti SM-Liigan mestaruuden keväällä 1998 ja edusti Suomea useissa arvokisoissa. Hän pelasi tyylillä, millä saatiin sekä aiheutettiin mustelmia. Hanskat putosivat ja nyrkkiä maistettiin molemmin puolin. Peliaika oli välillä nollissa. Oman joukkueen fanit rakastivat häntä, vastustajien vihasivat. Ruutu pelasi Suomessa HIFK:ssa ja Jokereissa, joten minäkin vihasin häntä. Tuskailin kun viimeisillä kausilla täällä Suomessa suu kävi meidän suuntaan ja tiukan paikan tullen mies pudottautui jäähän avuttomaksi kilpikonnaksi ja seurauksena oli jäähy minun joukkueelleni. Tai jollekin toiselle vastustajalle.

Lahtelaisittain kirjan mielenkiintoisin yksityiskohta löytyy sivuilta 404-405. Niillä paikkein kerrotaan miksi Ruutu kotimaiseen Liigaan palatessaan valitsi seuraksi Jokerit eikä hänen aiemmin edustamaansa HIFK:ta. Kirjassa on myös kommentti molempien joukkueiden silloisilta valmentajilta, jotka sattuvat olemaan Pelicansin nykyinen sekä entinen valmentaja.

En ole koskaan seurannut Jarkko Ruudun uraa erityisellä mielenkiinnolla. Hän oli Suomessa pelatessaan vastustajan leirissä ja Leijonissa oli aina niitä kirkkaampia tähtiä joista kirjoiteltiin enemmän. Toisaalta en ole vältellyt hänestä kertovia juttuja, mutta en ole niitä etsinytkään. En olisi pystynyt heittämään lonkalta varmaankaan yhtään Ruudun edustamaa NHL-seuraa, en ainakaan heti.

Miksi jumalainen näytelmä sitten on hemmetin hyvä kirja?

Se on kirjoitettu taidokaasti ja tarina on rehellinen. Ruutu ja Nyholm ovat tehneet yhteistyönsä viimeisen päälle hyvin. Kirja menee päähenkilönsä ihon alle ja onneksi se on kirjoitettu minämuodossa. Tämän luettuani ymmärrän miksi Jarkko Ruutu oli kaukalossa sellainen kuin oli, ja mitä se vaati ja edellytti. En hyväksy tai suvaitse niitä temppuja, eikä minun tarvitsekaan. Ruutu ei sitä minulta halua. Hän muuten on kirjan perusteella erittäin fiksu kaveri. Voin kritisoida Ruudun otteita kaukalossa, se on jokaisen lajia seuraavan fanin oikeus, mutta en voi mitenkään dissata läpikotaisin henkilöä jolla on parempi peruskoulun päättötodistus. Ja sama tinkimätön työnteko jatkui kiekkouralla.

Kirja on myös erittäin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa. Naurahdin monta kertaa ääneen. Kirja oli pakko ahmia alusta loppuun. Viihtyvyyskerrointa tärkeämpää on kuitenkin jo mainittu rehellisyys. Voin vain kuvitella, ettei ole ollut helppoa laittaa mukaan jokaista kirjassa olevaa sanaa tai tunnetta. Tuskainen hetki koetaan jo heti alkusivuilla. Ilman näitä esitys olisi jäänyt puolivaloille, eikä se ole onneksi sopinut Ruudulle tai Nyholmille. Arvostan suoraa puhetta enemmän kuin asioiden kiertelyä.

Jarkko Ruutu toteutti pienen pojan unelmansa:

Ilmeisesti tuo luistelukoulun GrlFK-ottelu vuonna 1983 oli elämässäni käänteentekevä hetki, sillä pelin jälkeen olin tullut kotiin ja informoinut äitiä seuraavanlaisesta suunnitelmasta:
Minusta tulee NHL-pelaaja.
Totta kai tulee, vastasi äiti.
Ai kun oikeasti. Aioin tehdä kaikkeni. Mitä tahansa.
Hieno juttu. Otatko maitoa?
Äiti ei edes tiennyt, mikä NHL on. Ei suurikaan ihme, sillä sarjassa oli siihen mennessä vieraillut alle 20 suomalaista pelaajaa. Se oli sitä aikaa, kun Commodore 64 oli ollut markkinoilla reilun vuoden ja Ylen teksti-tv aloittanut lähetykset kaksi vuotta aiemmin, eikä pilottituote ollut sivu 235.
Kysyin äisdiltä, milloin hänelle alko selvitä, mikä NHL on.
Suunnilleen kai silloin, kun sinä pelasit Vancouverissa, kuului vastaus.

Lukijan iloksi unelmasta tuli myös erinomainen kirja.


Jarkko Ruudun elämäkerta on lokakuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

torstai 22. lokakuuta 2015

Kaverini matsiin

Kuvittelin että vajaassa viikossa on suorastaan naurettavan helppoa löytää haasteeseen kuuluva oma kaveri matsiin. Lauantaipeli, ilmainen lippu ja tietenkin oma joukkue jäällä -piletti menisi takuulla hetkessä ja kaveri löytyisi. Vaan eipä se mennyt aivan niin. Useampi tyyppi oli kyllä kiinnostunut ja olisi varmasti lähtenyt jos ei olisi ehtinyt buukata jo jotain muuta lauantaille. En hoksannut ennakoida sitä, sillä minulla suurin osa tulevista lauantaista ja pelipäivistä noin muutenkin on jo varattu turkoosiin toimintaan... Muutaman päivän etsinnän jälkeen tärppäsi, jopa kaksin kappalein ja otin reiluuden nimissä kaverikseni matsiin heistä ensimmäisenä ilmoittautuneen.
Inkeri 8v oli jo pitkään halunnut nähdä Pelicansin pelin ja toteutin hänen unelmansa. Meillä oli oikein mukava ilta Isku Areenalla ja pidemmän kaavan mukaan vieläpä. Ennen ottelua oli Nikke Ankaran keikka ja matsi meni rankkareille asti. Pelissä suuremmat pisteet vei Lukko, katsomossa annoin täydet kolme pistettä Inkerille -itse en vielä tuossa iässä ymmärtänyt jääkiekosta mitään.

#Kaverimatsiin on saanut jonkin verran huomiota somessa ja jokainen bongaamani palaute on ollut posiitiivisen innostunutta. Matsiin on viety esimerkiksi siskoa, pikkuveljiä, turvapaikanhakijoita, synttärikavereita ja siilipehmolelu. Pelicansin toimistolla vastattiin huutoon kahden hengen lippu- ja lihamukitarjouksella lokakuun ensimmäiseen otteluun. Lipputarjous vauhditti katsojamäärän sen hetken suurimpiin lukemiin, 3388 katsojaan. Hallissa tarjouslippujen pääty oli kuulemma loppuunmyyty, todellisuudessa siellä näkyi jokunen vapaa paikka:
Vastakkainen ja kalliimpi pääty olikin sitten ymmärrettävästi melkein tyhjillään. Toinen Pelicansin kaverimatsi on tulossa marraskuussa, sopivasti perjantaina 13. päivä. Sen sisällöstä ei minulla vielä ole tarkempaa tietoa.

Lipputarjous kahdelle on mukava sisäänheittokeino ja kiva kädenojennus seuralta katsojien suuntaan. Se ei kuitenkaan ole se taikakeino, millä yleisökato saadaan kuriin. Eikä budjettikaan voi kestää loputtomia alennuksia... Viime lauantaina HIFK pelasi Lahdessa ja yleisömäärä pomppasi uudelle tuhatluvulle kun numeroiksi saatiin 4106 katsojaa. Eikä ollut lipputarjousta vaan kallennus, sillä HIFK:ta vastaan seisomapaikka kustantaa +1 euron ja istumaan +3 euroa. Hallissakaan ei ollut mitään erikoisohjelmaa kun aiemmin oli Nikke Ankaran lisäksi nähty Oktoberfestitkin. Tällä kertaa yleisömagneetiksi riitti tarpeeksi kiinnostava vastustaja sekä edellinen, erityisen hyvin Kärppiä vastaan pelattu ottelu. Veikkaan, että aika moni oli päättänyt lähteä peliin vasta viime hetkillä, ainakin lippuluukulla oli ruuhkaa kun saavuin hallille.

Huomenna ennen ottelua järjestetään Ladies Night. Minua ei tarvitse erikseen houkutella tai sisäänheittää hallille, menen kuitenkin ajoissa paikalle uteliaisuudesta sekä nappaamaan ruusun. Kauden alun perusteella ottelutapahtumaan panostetaankin Lahdessa aivan eri tavalla kuin pitkään aikaan. Silti katsomoon kaivataan edelleen uusia katsojia. Haaste on voimassa, kuka on sinun kaverisi matsiin?


Ensi viikon tiistaina on muuten jälleen Pähkinäkukkulan synttäriarvonnan vuoro, tule kurkistamaan mitä tällä kertaa on palkintona! Osallistumisaikaa on viikon verran.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Konnasankareita ja magiaa

Markus Harju & Erkka Leppänen (toim): Praedor -kirotun maan kulkijat

Nappasin jälleen kirjastosta luettavaksi kotimaisia fantasianovelleja. Edellinen käsitteli lohikäärmeitä ja tällä kertaa liikutaan alun perin sarjakuvaksi luodussa maailmassa. Petri Hiltusen keksimät praedorit ovat palvottuja miekkasankareita, joilla harvemmin on puhtaat jauhot pussissa. Tapasin heidät jo yhdessä Käärmeenliekit-kokoelman novellissa ja halusin lukea lisää.

Praedorien maailma on hieman erilainen kuin mihin fantsiakirjallisuudessa on yleensä totuttu. Jaconia on täysin pyöreä alue, mikä on säästynyt (lähes kokonaan) normaalin elämän tuhonneilta kirouksilta. Sen ympärillä on kapea autiomaa ja sen takana Borvarian kirottu jättiläiskaupunki, mikä käsittää kaiken muun tunnetun maailman. Lukija opastetaan heti kokoelman alussa Jaconian/Borvarian saloihin ja kirjan voi lukea vaikkei olisi koskaan kuullutkaan praedoreista.
Kirotun maan kulkijoissa on mukan kaksitoista novellia, pääasiassa miesten kirjoittamina. Tyyliltään tämä kokoelma on miekkarankareita, tappeluita, juonittelua sekä hirviöitä satunnaisella romantiikalla maustettuna. Minulle tämä meininki upposi mainiosti. Lukemiselle oli välillä aivan liian vähän aikaa ja kirjan kahlaamiseen kului paljon kauemmin kuin olin suunnitellut. Tarina ei tökkinyt, vaan elämäni siinä ympärillä oli hieman kirottua. Noin niinkuin lukemista ajatellen.

Kokoelmassa on seuraavat yhdellä lauseella luonnehditut novellit:

Sakari Peuranen: Vanha ystävä
Syövyttävä limaklöntti syö.

Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
Alkemistin avulla ikuiseen elämään, kautta kirousten.

Jaakko Alamikkula: Sankarit
Pojan elämän koulun ensimmäinen oppitunti.

Jussi Katajala: Pimeyden meri
Kultaa, kunniaa ja kirouksia.

Mixu Lauronen: Lumiapinan klaani
Preador joutuu kyläetsiväksi.

Markus Harju: Vihan niityt, vanhat haavat
Nuorukainen ja kokeneet konkarit komennuksella.

Juha Jyrkäs: Varjosielu
Nuoripari kohtaa toisensa -sekä kirjan.

Arto Koistinen: Borvarian koirat
Naisen kaappaaminen on lopun alkua.

Anni Nupponen: Tulikyynel
Tapaamisella on aina syy ja seuraukset.

Jani Kangas: Liemien talo
Alkemiaa syrjäkujilla.

Shimo Suntila: Tuhat kuolemaa
Joskus kannattaisi kuolla ja vain yhden kerran.

Erkka Leppänen: Velhon tytär
Praedorin kosiomenot.

Kirotun maan kulkijat kertoo praedoreista yllättävän monipuolisesti. Odotin pelkkää taistelurymistelyä ja sain laajemman kattauksen näiden konnasankareiden elämästä. Inhimillistäkään puolta ei ole unohdettu. Kaksitoista eri kertojaa sekä tarinaa myös toimivat hyvin yhteen. Tällä kertaa kokoelmasta ei  kohonnut yksittäisiä suosikkeja, vaan pidin kaikista tasapuolisesti.

Osuuskumma on toki julkaissut paljon muitakin novellikokoelmia ja romaaneja, toivottavasti ehdin lukea heiltä vielä jotain tämän vuoden puolella. Tällä hetkellä minua kiinnostavat eniten steampunk- ja merirosvoantologiat, Anni Nupposen uusi romaani Kauheat lapset sekä Anne Leinosen Vaskinainen.

torstai 8. lokakuuta 2015

Sisin kanssa Sisiliassa

Brigitte Hamann: The Reluctant Empress

Oli vähintäänkin hämmentävää lukea mahdollisimman totuudenmukainen versio Itävalta-Unkarin keisarinnan Elisabetin elämästä. Sissi, tai Sisi, kuten lempinini oikeasti kuuluu, oli minulle entuudestaan monellakin tapaa tuttu, vaan loppujen lopuksi täysin vieras henkilö. Tapasin hänet ensin 50-luvulla tehtyissä Sissi-elokuvissa. Niiden siloiteltu ja romanttinen kuva olikin pitkään se, millaista kuvittelin historian olleen. Edes vierailu Wieniin ja Schönbrunnin linnaan ei rikkonut kuvaa kauniista ja palvotusta keisarinnasta, jota anoppi kohteli kaltoin.

Totuudenmukaisempi versio Sisin elämästä oli ehkä kolme-neljä vuotta sitten TV:ssä nähdyssä, eurooppalaista tuotantoa olevassa minisarjassa. En muista siitä enää niin paljoa kuin haluaisin. Sarja oli muistaakseni ihan OK katseltavaa, ei kuitenkaan superhyvä.

Kaikkein mieleenpainuvin tulkinta on marraskuussa 2013 näkemäni Elisabeth-musikaali, sekin Wienissä. Aiemmat tarinat korostivat Sisin sekä keisari Frans Joosefin suhteen romantiikkaa, mutta musikaalin teemaksi on valittu Sisin sekä kuoleman välinen intohimoinen suhde. Ratkaisu toimii näyttämöllä laulettuna ja sain esityksen aikana useammat kylmät väreet, varsinkin lopussa kun- no, arvaatte kyllä mitä. Synkkäteemainen musikaali on myös piristävä poikkeus iloisten näyttämöhassuttelujen joukossa. Eikä sen tunnetuin kappale ole rakastavaisten duetto, vaan Sisin yksin kovaa ja korkealtakin esittämä "Ich Gehör Nur Mir".

Sisin elämäkerran luettuani on helppo ymmärtää miksi musikaaliin on valittu niin synkkä sävy. Totuus keisarinnan elämästä on kaukana hempeänvärisistä elokuvista.
The Reluctant Empress oli matkatoverinani Sisiliassa elo-syyskuun vaihteessa. Noin 400-sivuinen opus on varsin tuhtia luettavaa ja viimeistelin sen vasta palattuani Suomeen. Matkalukemiseksi tämä on aika raskas valinta, mutta erittäin kiehtova sekä antoisa teos.

Baijeriin prinsessa Elisabet (1837-1898) päätyi Itävallan hallitsijan puolisoksi hyvin nuorena. Elämä hovissa oli hankalaa eikä Sisi toiminut kuten keisarinnan odotettiin tekevän. Keisari oli rakastunut vaimoonsa, mutta suhde muttui varsin pian etäiseksi. Ja se oli sitä myös vanhempien sekä jälkikasvun välillä. Sisi vietti aikaansa mieluummin pitkillä kävely- ja ratsastusretkillä kuin lastensa kanssa. Vuosien kuluessa Sisi oppi käyttämään valtaa ja teki asiat oman päänsä mukaan. Hänen kauneuttaan palvottiin, mutta muu olemus ja esiintyminen ei edelleenkään ollut hallitsijamaista, ei ainkaan sillä tavoin kuin muut halusivat. Ahdistus laukaisi joko todellisia tai kuviteltuja sairauksia ja Sisi pakeni yhä useammin ulkomaille hoidattamaan terveyttään. Kruununperillisen itsemurha ajoi Sisin lopulliseen pakoon. Viimeiset vuotensa keisarinna vietti ulkomailla ja kuolemaa odottaen. Elämä päättyikin liian aikaisin anarkistin hyökkäykseen.

Mitä pidemmälle The Reluctant Empress eteni, sitä enemmän se luhisti hahmoon liittämiäni myyttejä sekä uskomuksia. Jos vain mahdollista, niin haluaisin lukea vertailun vuoksi jonkin toisen Sisi-elämäkerran (ja samaa sanoi kirjan minua ennen lukenut henkilö, varoitettuaan jo aiemmin mielikuvien murenemisesta). Tämän kirjan luettuani olen pisteessä, mistä ei ole enää paluuta Sissi-elokuvien viattomuuteen.

Mitä sitten tunnen tätä ihan oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan?

Sääliä, hämmennystä ja pientä inhoa.

Säälin Sisiä, sillä hän joutui vasten tahtoaan tilanteeseen missä hän ei pärjännyt. Eikä häntä oltu siihen kasvatettu. Hämmennys johtuu aiemman ja nykyisen tiedon ristiriidasta. Sisistä tulee ensimmäisenä mieleen kirjan kanteen päätynyt maalaus. Kukapa ei haluaisi yhtä pitkiä, paksuja hiuksia ja upeaa pukua? Ja nyt Sisin katseessa on kauneuden lisäksi pientä ilkeyttä. Se inhottaa.

Toisaalta, Sisi oli äärimmäisen rohkea nainen. Hän teki keisarinnana, vaimona ja äitinä useita kyseenalaisia ratkaisuja, mutta hän ei pelännyt tehdä asioita omalla tavallaan, muiden mielipiteistä piittaamatta.
Näkymä Taorminan kreikkalaisesta teatterista Välimerelle ja Etnalle.
Yllätyin, kun huomasin teoksen olevan jo vuodelta 1982. Ostin sen tuliaisjoululahjaksi Wienistä toiselle Sisi-fanille, sillä taka-ajatuksella että lukisin kirjan itsekin jossain vaiheessa. Kriteereinä oli löytää englanninkielinen ja ihan oikea elämäkerta, ei mitään matkamuistokirjaa. Etsin opusta vain kirjakaupoista ja se olikin yllättävän vaikeaa! Sisistä kertovia kirjoja löytyi varsin vähän, ja vielä vähemmän englanniksi. Mutta yksi riitti ja sen sain. Hankkimani on jo 10. painos vuodelta 2011 ja samaa opusta oli tarjolla myös alkuperäisenä saksankielisenä versiona. Kirjassa tai sen kirjoitusvuodessa ei ole mitään vikaa, mutta yllätyin kun aiheesta ei ollut tarjolla tuoreempaa teosta.

The Reluctant Empress tuskin löytyy kovin monesta tämän maan suurestakaan kirjastosta. Sisistä kiinostuneiden kannattaa uhrata muutama euro ja hankkia kirja omaan hyllyyn. Tämä on yksi kuluvan vuoden havahduttavimpia kirjoja, mitä olen lukenut.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Villatakki kera nappien

Muistatteko vielä villatakin vailla nappeja? Nappikauppa sai ovensa auki ja takki näyttää nyt tältä:


Kylmät syysilmat, tervetuloa!

perjantai 2. lokakuuta 2015

Isku Areenan uusi lihamuki

Tämä blogi uhkaa nyt mennä pelkäksi syömiseksi. Ensin oli Vaasalainen (ilman perunoita) ja eilisessä matsissa testasin Isku Areenan uusitun lihamukin. Menköön, jatketaan ihan oikeilla kiekkojutuilla vähän myöhemmin...

Taustaa sen verran, että lihamuki on lahtelainen perusherkku. Aamuyön tunteina grillijonoissa syntynyt annos on saatavilla sivistyneempänä versiona Seurahuoneella. Viime kaudesta lähtien sitä on saanut perinteisessä asussa kiekkomatsissa. Söin siellä edellisen lihamukini melkein päivälleen vuosi sitten, enkä lämmennyt annokselle. Tarkempi selostus kohtaamisesta löytyy täältä.

Sen jälkeen hallilla on vaihdettu ravintolapäällikkö ja sen myös koko annos on tuunattu uuteen uskoon. Kastikkeetkin tehdään käsityönä paikan päällä. Uteliaisuudesta päätin antaa annokselle uuden mahdollisuuden, varsinkin kun tarjolla oli valkosipulikastiketta.
Tässä ensikosketus lihamukiin. Vertailun vuoksi vasemmalla on juomamuki, missä majailee puolen litran limppari. Lihaa on mukissa noin nelisen desiä, että ei ihan pientä määrää. About saman verran kuin aiemmin. Jalapeno on uusi juttu. Pyysin kastikkeeksi valkosipulia sekä hieman mietoa chilikastiketta.
Näkymä mukiin. Täsä kuvakulmasta lihaa näyttää olevan paljon vähemmän kuin sitä oikeasti on.

Entä sitten maku?

Jos aiempi lihamuki oli korkeintaan yhden tähden mättö, niin tämä uusi saa kolme ja puoli tähteä viidestä. Selkeä parannus aiempaan! Liha on edelleen aika perinteistä kebablihaa. Vuoden takaisen muiston ja valokuvan perusteella uskaltaisin väittää että se on vaihdettu astetta laadukkaampaan. Hyvä niin. Kastike, tai kastikkeet, varsinkin se valkosipuli ovat erittäin hyviä! Jalapeno on ihan OK, söin vain puolet, mutta en välitä niistä muutenkaan. Enkä inhoa yli kaiken. Se saa ihan hyvin olla mukana annoksessa. Lihassa voisi olla hieman vähemmän suolaa.

Suurin miinus menee kastikkeen määrälle. Se nimittäin loppui kesken ja viimeinen kolmasosa annoksesta oli pelkkää lihaa. Lihamukin se juttu minun mielestäni on lihan ja kastikkeen yhdistelmä, joten niitä molempia pitää riittää viimeiseen haarukalliseen. Törmäsin sattumalta toisella erätauolla Pelicansin Anttiin ja kerroin kastikepalautteeni. (Ei Jaatiseen tai Erkinjunttiin, katso täältä yhdeksäs kuva ylhäältä.) Seuraavalla kerralla pyydän Antin ohjeen mukaan laittamaan kastiketta ihan reilusti pohjalle asti. En vietä aikaani baarinjälkeisissä grillijonoissa, joten joku viisaampi kertokoon minulle kuinka kastike annostellaan siellä perinteisesti ja paljonko sitä laitetaan. Mutta jos kerran pyytämällä saa Isku Areenassa sen määrän kastiketta kuin haluaa -mikä on suorastaan idioottimaisen yksinkertaista ja niin sen pitääkin olla- asia on bueno näin.

Ei, tästä ei tule mitään kastikegatea. ;)


Kauden 2015-16 lihamuki menee jatkoon. Tämän syön mielihyvin joskus uudelleen.
Suosittelen!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Pian elokuvana!

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Tämän kirjan lukeminen oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Alun tarinankerronta ei vielä hurmannut ja kirja eteni hitaasti. Luin välissä pari muuta teosta, vaikka yleensä luen vain yhtä kirjaa kerrallaan -tai ainakin pyrin siihen. Ehdin jopa julistaa Tanskalaisen tytön hudiksi, kunnes pääsin sinuiksi sen kanssa. Loppu menikin nopeasti ja jos ei ahmimalla, niin ainakin mukavassa imussa. Jälkifiilis on yhä positiivinen.

Nappasin Tanskalaisen tytön mukaani kirjojen kierrätyspisteestä. Se perustuu tositarinaan, joskin kirjailija on muuttanut tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, ettei tarinaa voi lukea sen inspiroineen henkilön elämäkertana. Kiinnostuin kirjan aiheesta, lukeminen vain jäi odotuttamaan sopivaa hetkeä. Kuukausiksi. Kesän lopulla tartuin teokseen sillä siitä on tulossa pian elokuva ja halusin tuntea tarinan ennen kuin siitä kirjoitellaan enemmän. En tiedä vielä menenkö katsomaan elokuvaa, mutta Tanskalainen tyttö on ajankohtainen vaikkei elokuvaa näkisikään. Se on 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva tarina yhdestä maailman ensimmäisistä sukupuolenvaihdosleikkauksista.
Greta asteli lähemmäs käsissään sinapinkeltaiset, tinasolkiset kengät. hänellä oli päällään napitettava työtakkinsa, jonka paikkataskuihin hän kätki tavaroita pitääkseen ne poissa Einarin silmistä.
"Enhän minä voi laittaa Annan kenkiä", Einar sanoi. Katsellessaan kenkiä Einar mietti, että itse asiassa ne saattaisivat sopiakin, sillä hänen jalkansa olivat pienikokoiset, rintavat ja kantapäistä pehmeät. Varpaat olivat sirot ja niissä kasvoi vain muutama musta karva. Hän kuvitteli, miten kurttuiselle rullalle kääritty sukka liukuisi valkoisten nilkkaluiden varhoksi. Se peittäisi pehmeän pohjelihaksen. Napsahtaisi kiinni liivien solkeen. Einarin oli pakko sulkea silmänsä.

Nuori nainen, Lili, herää henkiin kahden taiteilijan maalatessa muotokuvaa. Gretalla on työ kesken ja hänen puolisoaan Einaria tarvitaan hetkeksi malliksi. Einarin sisältä löytyy pieni, hämmentynyt tyttö nimeltä Lili. Avioliitto muuttuu kolmen ihmisen yhteiseloksi kun Greta kyselee mieheltään milloin Lili tulee kylään... Ja Lili jää asumaan, Lili rakastuu... Kunnes Einar joutuu tekemään päätöksen.

Einarin muodonmuutos Liliksi on helppo ja karmivan vaikea. Einarilla/Lilillä on puoliso sekä muutama ystävä, jotka tukevat häntä koko prosessin ajan. Lääkärit suhtautuvat Einarin "vaivaan" hyvin monin tavoin, kunnes löytyy lobotomian sijaan mullistavaa leikkausta ehdottava ja siihen valmis henkilö. Sitten Lili kärsii kivuista päiviä, kuukausia...

Kirja on parhaimmillaan kun se käy läpi Einarin/Lilin muutosta, syntyä ja henkisiä tuntemuksia. Hahmon molemmat puolet ovat uskottavia. En ole perehtynyt aiheeseen aiemmin mitenkään erityisemmin, enkä osaa sanoa onko kirjassa oleva tulkinta "oikea", mutta se on tarinakerronnallisesti pätevä. Ja tuskin tässäkään asiassa on mitään yhtä tiettyä tapaa tuntea ja olla. Tunnustan tietämättömyyteni.

Tarinan heikoin lenkki ovat eurooppalaisesta näkökulmasta tarpeeton muutos Gretan syntyperälle (alun perin tanskalainen, kirjassa amerikantanskalainen), epäselviksi jääneet kohtaukset ja asiat sekä lukijan takaraivossa kytenyt häpeällinen tirkistelynhalu. Einar ikään kuin syntyy Liliksi, ensin henkisesti ja sitten leikkauksissa. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita muutoksia, vaan hän kärsii fyysisistä vaivoista ja tuskista jo ennen leikkauksia. Olisin halunnut tietää lääketieteellisen selityksen niille, kirja kertoo aika paljon, mutta jotain jää myös hämärän peittoon. Sama koskee myös leikkauksia. Ja sekös ärsytti: tietämättömyys sekä sitä seurannut into tirkistellä Einarin/Lilin yksityisasioita. Eiväthän minulle kuulu. Vai kuuluvatko?

Kokonaisuutena Tanskalainen tyttö on hämmentävän kiinnostavaa luettavaa, jolle kannattaa uhrata aikaa. Ja jos alkupuoli tuntuu käynnistyvän hitaasti, niin kannattaa lukea sitkeästi eteenpäin, loppupuoli on parempi. Ja makuasioitahan nämä ovat, kirja voi hurmata sinut jo alkukohtauksellaan.


Tanskalainen tyttö on syyskuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

HelMet-kirjastojen haasteeseen tästä tulee kohta 14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Haaste lätkäfaneille: vie kaveri matsiin!

3421 ja 3369. Siinä Pelicansin kahden ensimmäisen kotiottelun katsojamäärät. Lauantaina. Vuosi sitten aloitettiin perjantaina 3653 katsojalla ja toinen kotimatsi tiistaina keräsi yleisöä 3025. Lukemat ovat pelottavan lähellä toisiaan, varsinkin kun lähtökohta kauteen on ollut aivan eri kuin aiemmin. Pelicans on onnistunut uudistumaan kevään jälkeen ja tarjoaa nyt kiinnostavinta kiekkoa sitten hopeakauden. Katsojat vain eivät ole löytäneet halliin niin sankoin joukoin kuin pitäisi ja sama ongelma on monella muullakin paikkakunnalla.

Enemmistö lajin seuraajista on miehiä ja joukkoon kuuluu myös yhä suurempi määrä naisia. Naiset ja jääkiekko-aiheesta voisi tehdä oman postauksen, ja ehkä joskus teenkin, mutta keskityn nyt siihen miten halleihin saadaan lisää katsoja. Naisia ja miehiä. Uskon että syyt taustalla ovat hyvin pitkälti samoja.

Keitä sitten ovat he, jotka eivät saavu pelipaikalle?

Ensinnäkin heitä, joita jääkiekko ei kiinnosta. Ja se heille suotakoon, maailmassa on paljon muitakin upeita harrastuksia. Toisekseen on taloudellisista syistä kotiin jäävät, jotka mielellään lähtisivät matsiin. Otteluun pääsee muutamalla kympillä eväineen jos on valmis tinkimään eväistä ja ostaa seisomalipun. Kausikorttejakin saa sopuhintaan, myös istumaan. Mutta sekin voi olla liikaa jos elää tiukalla budjetilla. Ja se on surullista, mutta syyt ja seuraukset ovat minun ulottumattomissani. Kolmas ryhmä on satunnaiset hallilla kävijät, joilla on muitakin menoja ja he arpovat esimerkiksi lätkämatsin ja leffailan välillä että kumpi sillä kertaa. Ratkaisu löytyy yhtälöstä: illan kustannus + viihdearvo ja kiinnostavuus sillä hetkellä = päätös. He joko tulevat tai eivät.
Näin tyhjänä katsomo ei ole onneksi vielä ollut ottelun aikana.
Potentiaalisin uusi katsojaryhmä ovat he, joita jääkiekko kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä nähneet sitä paikan päällä. Miksi he jäävät kotiin?

Juttelin asiasta parin kaverin kanssa. He seuraavat jonkin verran jääkiekkoa ja pitävät siitä. Toinen on käynyt peleissä jo aiemmin ja meni tauon jälkeen uudelleen tämä syksynä, toinen meni vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa. Suurimmat syyt kotiin jäämiselle olivat aiemman kokemuksen sekä seuran puuttuminen. Jos et ole käynyt hallilla, et vielä tiedä mitä siellä on, mitä siellä voi tehdä tai mitä matsin aikana tapahtuu. Ja vaikka haluat seurata peliä, niin erätauolla on kiva jutella kaverin kanssa. Käyn matseissa useimmiten yksin, mutta hallilla on tuttuja naamoja joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia. Ja jos sillä kertaa ei olekaan, niin pärjään kyllä yksin. Noviiseilla näitä hallituttuja ei vielä ole.

Olen lähdössä myöhemmin syksyllä paikan päälle Pelicansin vierasmatsiin minulle täysin uuteen halliin. Katselin jonkin aikaa hallin pohjapiirrustusta lippukaupassa ja totesin sitten että konsultoin paikkakunnalla asuvaa ja hallissa jo käynyttä kaveria ennen lipunostoa. Laiskotti ja halusin vaivata asialla päätäni mahdollisimman vähän. Samasta syystä olen tehnyt kaksi viimeisintä ulkomaanreissua perinteisinä pakettimatkoina. Vaikka olen Isku Areenalla kuin kala vedessä, ei se tarkoita sitä että tunne olisi sama vieraalla paikkakunnalla. Kyse ei ole pelosta, paikka vain ei ole tuttu. Siksi en myöskään olisi koskaan uskaltanut omin päin kuntosalille, vaan menin tutustumaan kaverin kanssa kun häneltä saattoi kysellä samalla kaikkea tyhmää. Siitä on jo yli vuosi, enkä ole sen jälkeen kertaakaan ajatellut luopuvani salikortista. Homma toimi.

Samanlainen pehmeä lasku ja helppo tutustuminen lätkämatsiin voisi olla kiva idea myös hallinoviiseille. Kaikilla ei välttämättä ole kaveria jonka kanssa lähtisi matsiin. Ratkaisu tähän on fanikummi, joka toimii ottelussa pienen ryhmän (noin viisi henkilöä) johtajana. Istuu heidän kanssaan katsomossa, näyttää hallin ja kertoo mitä siellä tapahtuu. On kaverina sen verran kuin tarvitaan. Fanikummi ei ole seuran isoin pamppu eikä vie aitioon, vaan mahdollisimman lähellä tavallista hallilla kävijää jonka kanssa matsi seurataan tavallisessa katsomossa. Tämä voisi toimia varsinkin naisille, jolloin sekä pienryhmä että fanikummi olisivat naisia. Paketti olisi helppo ostaa kun siinä on kaikki tarvittava eikä tarvitse miettiä mistä ottaisi paikan ja sen kylkeen voisi laittaa vielä eväätkin tai jonkin fanituotteen. Onko idea sitten toimiva vai täysin urpo, se selviää kokeilemalla jos joku liigaseura lähtee toteuttamaan ajatusta.
Isku Areenalla on tehty pientä pintaremonttia ennen kauden alkua.

Tässä kymmenen hyvää syytä mennä ensimmäistä kertaa lätkämatsiin:

1. Jääkiekko on paikan päällä seurattuna aivan erilaista kuin televisiosta katsottuna. Ottelu on elämys, jonka sisäistämiseen tarvitaan erityisesti näkö- ja kuuloaistia, eikä televisio välitä kaikkea kotisohvalle.

2. Koskaan ei voi tietää etukäteen mitä on luvassa. Ja pelissä yleensä tapahtuu juuri silloin kun olet jäänyt kotiin. Jokainen kohtaaminen on uniikki.

3. Jäähallissa saa omaa aikaa. Siellä ei tarvitse esimerkiksi siivota tai tiskata. Mahdolliset omat murheet unohtuvat kun matsi vie mukanaan, et ehdi ajatella murheita ja saat kaivatun hengähdystauon kaikesta muusta.

4. Voit kannustaa juuri niin kuin haluat, vaikka taputtaa ja huutaa kannustuksia. Tai voit vain seurata mitä muut tekevät, sekin on OK. Ei paineita.

5. Jäähallissa tunnet olevasi osa suurempaa kokonaisuutta, osa joukkeen perhettä.

6. Näet hallissa oman joukkueen läheltä.

7. Ottelussa tapahtuu kaikenlaista jo ennen aloituskiekkoa, sekä silloin kuin TV-kuva on studiossa tai mainostauolla. Hallissa näet juuri sen mitä haluat, et mitä sinulle näytetään.

8. Jäähalli on hyvä paikka tutustua uusiin ihmisiin.

9. Koska tekosyyt jäädä kotiin ovat aina huonoja. Aina.

10. Se hetki kun oma joukkue voittaa ja kiittää katsomoa matsin jälkeen.

Lahen Turkoosin tifo kotiavauksessa.
Kahdessa ensimmäisessä kotiottelussa viereinen penkkini on ollut tyhjä. Kukaan ei ole hankkinut siihen kausaria ja paikka on vapaasti kenen tahansa ostettavissa, se vain ei ole vielä kelvannut kenellekään. Kun Pelicans kohtaa tulevana lauantaina Lukon paikka ei ole enää tyhjä. Minä nimittäin ostin sen lipun, nyt pitää vielä löytää jostain kaveri matsiin. En jaa lippua tämän blogin kautta, vaan haluan seuraksi ystävän tai edes jossain määrin tutun henkilön. Jos olet sellainen ja käytettävissä 26.9. klo noin 16-20 (matsi alkaa klo 17:00), niin ota yhteyttä!

Ja muiden Pelicansista kiinnostuneiden ei kannata heittää kirvestä kaivoon. Myöhemmin syksyllä on tulossa blogisynttärit, ja niissä on aiemmin arvottu kaikenlaista pientä kivaa. Pysy kuulolla. ;)


Mutta varsinaiseen asiaan: haastan kaikki liigajoukkueiden fanit, kannattajat ja muuten vain aktiiviset hallilla kävijät. Vie kuluvalla kaudella edes yksi kaveri matsiin. Tee lätkän seuraamisesta astetta helpompaa ja auta kaveria löytämään uusi elämys. Voit tarjota lipun jos siltä tuntuu tai laittaa kaverin maksumieheksi, se on teidän asianne. Ehkä käy niin, että kaveri tulee pian uudelleen hallille. Ehkä kaveri on jo käynyt peleissä ja innostuu niistä uudelleen. Jos kaverille ei syty intohimoa lätkää kohtaan, niin ei se mitään. Ainakin olette kokeneet yhdessä jotain uutta.

Voitte myös kertoa teidän kokemuksista sosiaalisessa mediassa. Bongaan ne Twitterissä ja Instagramissa kun käytätte hästägiä #kaverimatsiin. Voi olla, että jaamme yhdessä hienoja hetkiä ja saamme halliin monta uutta katsojaa. Tai sitten ei tapahtu mitään. Se jää nähtäväksi. Minä en hyödy tästä mitenkään, mutta haluan auttaa idealla liigaseuroja. Meillä on hieno laji seurattavana, näytetään se paikanpäällä kavereillekin.


Nähdään jäähalleissa ympäri maan!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Vaasalainen (ilman perunoita)

Toinen liigaviikko tarjosi upean voiton Oulusta mutta suurimman huomion sai somesta alkanut ruokakohu. Lyhyesti: Vaasan Sport tarjoili keskiviikkona Pelicansille ottelun jälkeen chilinakkeja, eineslihapullia sekä kaalisalaattia. Pelicans päätti käyttää option B ja ruokaili lähimmällä ABC:llä. Pidempi versio tapahtumista löytyy täältä. Sen jälkeen yksi asia johti toiseen ja suunnilleen vuorokausi alkuperäisen chilinakkitarjoilun jälkeen Pelicans ravintolat ilmoitti lanseeranneensa seuraavaan otteluun uuden annoksen: Vaasalainen (ilman perunoita). Ilman, koska alkuperäisestäkin annoksesta puuttuivat hiilihydraattipitoiset perunat. Ja paljon muutakin.

Ja tottakai minun oli kohdattava päivän ottelussa paitsi vastustaja Jyp, myös Vaaasalainen (ilman perunoita)!
***
Valmistauduin otteluun syömällä lounaaksi itse tehtyjä lohkoperunoita dipin ja kasvisten kera. Pidin ruoka- ja ravintoympyrän edes jokseenkin kunnossa nauttimalla perunat jo etukäteen.

Isku Areenalla Vaasalaisen (ilman perunoita) sai jokaisesta kojusta. Tai ainakin jokaisesta eteeni osuneesta kojusta. Tuo kuva suorastaan tuo veden kielelle, eikö vain?
Peruna-annoksen jäljiltä oli havaittavissa vielä pientä ähkyä. Päätin kuitenkin käydä rohkeasti Vaasalaisen (ilman perunoita) kimppuun jo ennen ottelun alkua. Myyjä ehdotti myös juomaa, mutta ajattelin ottaa sen vasta myöhemmin, jos tarvitsen. Alkeellinen virhe.
Ja tältä näyttää Isku Areenalla myytävä Vaasalainen (ilman perunoita). Söin annoksen ilman lisukkeita, mutta ketsuppia ja sinappiakin oli tarjolla. Nakit, lihapullat ja kaalisalaatti mahtuivat hyvin vatsaan perunoiden jälkimaininkeihin ja vedin koko annoksen. Sen hyvät ja huonot puolet ovat:

+ Lihapullat ovat rehellisiä eineksiä. Väri on harmahtava, koostumus epämääräinen ja maku teollinen.
+ Nakeissa on jokin hassu mauste.
+ Kaksi nakkia ja kolme lihapullaa olisi riittänyt minulle, sen jälkeen mentiin sisulla loppuun.
+ Kaalisalaatti yrittää tehdä annoksesta salonkikelpoisen siinä onnistumatta.
+ Annoksessa on julmetusti suolaa. Sen syötyään teki mieli kaataa välittömästi kannullinen vettä kurkusta alas.
+ Kuudella eurolla kaupasta saa paljon enemmän vastaavia tuotteita.
+ Kuvassa on yksi lihapulla enemmän kuin todellisuudessa.
+ Annoksessa on varmasti enemmän lisäaineita kuin lihaa.
- Nakeissa on rapsahtava kuori eivätkä ne mielestäni olleet chilinakkeja.
- Kaalisalaatti oli ihan syötävää.


Vaasalainen (ilman perunoita) oli juuri niin kammottava kokemus kuin etukäteen ajattelinkin.

torstai 10. syyskuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 9

Lahti, kiekkokaupunki ja minä, lätkäfani

Huomenna se alkaa! Kesä ja odotus kului itse asiassa yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Keväällä kuvittelin viettäväni täysin kiekottoman kesän, mutta toisin siinä kävi. Oma joukkue piti huolen, ettei siitä kirjoittelu loppunut kun pelit päättyivät. Ensin vaihtui valmentaja ja sitten odoteltiin uusia pelaajasopimuksia. Ostin kausikortin. Luin kiekkokirjan. Pelicans tiedotti joukkueen tekemisistä pitkin kesää, ainoastaan heinäkuun paikkeilla oli lyhyt hiljaisempi jakso, sen käytin jännittämällä Kesäkuvakisan tulosta. Ja koska hyvin kävi, pääsin viettämään unelmapäivää Isku Areenalla. Siinä vaiheessa harjoittelu ja kauteen valmistavat ottelut olivat jo käynnissä.

Ehdin tehdä kesän aikana paljon muutakin, mutta turkoosit asiat ovat tällä hetkellä ne tärkeimmät. Ja mikä ihanaa, niin lahtelainen kiekko on mukavasti esillä kaupungin ulkopuolellakin. Viime viikolla Urheilusanomissa julkaistiin liigaennakko ja julkaisun välistä löytyy jo vuoden urheilukuvaksi julistettu otos:
Sain julkaisun kotiin kuljetettuna, yhdessä evään kera sillä olin neljän seinän sisällä potemassa reissussa tarttunutta flunssaa. Hannibal Nurminen on nähty jo viime kevään mainoksissa, Matikainen ja moottorisaha sen sijaan on uusi tuttavuus. Yhdistin paljaan yläkropan ja moottorisahan ensin lempiroskaleffaani Haihurrikaaniin. Kyse ei ollutkaan siitä, vaan Matikainen on ollut aiemmin liikkeellä moottorisahan kanssa ihan pukukopissa.

Ilman muuta odotan huomenna alkavaa kautta suurella innolla. Ensimmäisen vierasottelun kuuntelen radiosta ja lauantaina suuntaan Isku Areenalle omalle paikalleni. Ei stressiä lipunostosta, ainoastaan kausikortti mukaan ja se on siinä. Helppoa ja näppärää! Ja tätä iloa riittää pitkälle kevääseen. Samalla joudun toki tekemään valintoja ja tinkimään muista menoista. Esimerkiksi kausikorttiin käytetyn summan olisi voinut hyödyntää myös talvilomamatkaan jonnekin lämpimään. Toisaalta, kauden aikana ei oikein ole sopivaa väliä missä sen reissun tekisi, joten katson mieluummin monta kuukautta lätkää kuin lähden ulkomaille. Kesällä voi taas mennä jonnekin, sitten kun pelit ovat tauolla.

Toivon ja uskon, että Lahdessa pelataan tulevana keväänä playoff-kiekkoa. Mestaruus voitetaan joskus myöhemmin, nyt on tärkeintä saada kuviot toimimaan, peliin kunnollinen identiteetti ja uskottavuus nostettua viime kaudesta aivan uudelle tasolle. On otettava se ensimmäinen ja varmasti myös vaikein askel kohti pitkäjänteistä menestystä. Suurin tavoite ja toiveeni on saada ehjä kausi. Omakohtainen kokemukseni joukkueesta on erittäin positiivinen. Kasassa on jengi, jonka takana faninkin on helppo seistä.
Maanantaina aamun lehden välissä oli erittäin mieluista luettavaa. Pelicansin kausilehti jaettiin viime vuoden tyyliin paikallislehden tilaajille. Jos et saanut omaasi, niin nouda se Pelicansin toimistolta tai lauantaina Isku Areenan uudesta aulasta. Kausijulkaisun koko ja ulkoasu on muuttunut hieman. Viime vuonna mentiin aikakausilehden näköisellä ja oloisella julkaisulla, nyt enemmän sanomalehden liitteen tyylisellä. Sisältö on kuitenkin se tärkein ja tälläkin kertaa kausijulkaisusta löytyy kiitettävästi luettavaa. Ainoa miinuksen annan (edelleen) olemattomalle joukkuejulisteelle. Pikkujuttu, mutta minusta aika tärkeä. Juliste olisi kiva lisä vaikkapa omalla työpisteellä jos siinä olisi mukana vielä otteluohjelma. Työpisteestä tulikin mieleen, että...

Maanantaina tapahtui myös se, että palasin kesälomalta töihin. Kollegat olivat sillä välin sisustaneet paikkani uudelleen. Arvostan vaivannäköä, vaikka järkyttävässä kunnossahan se oli:
Pöydän kulmalla oli kännykkä ja se soitti jatkuvalla toistolla "Hunajata", lisäksi ikkunaan oli liimatu Tepsin otteluohjelma. Ihan hyvä yritys, mutta ei minusta noin helposti tehdä turkulaista, saatika tepsifania. Kerran turkoosi, aina turkoosi! Siihen yhtälöön ei mustavalkoista mahdu. ;) Purin tuon viritelmän varsin nopeasti ja kaivoin esille neulesäkkeihin ommellut työvälineet. Sitten olikin aika palata takaisin arkisen aherruksen pariin.

Loman loppuminen on aina vähän tylsä juttu, tällä kertaa se osui onneksi samalle viikolle kuin Liigan alkaminen. Maanantainen työilta kului rattoisasti Radio Voiman kaksituntisen Pelicans-illan parissa. Studioon oli kutsuttu hieman vähemmän vieraita kuin vuotta aiemmin, mikä oli hyvä ratkaisu. Nyt vieraista saatiin kerralla enemmän irti. Illan päätteeksi soitettiin tietenkin Pelicansin maali- ja voittobiisi, Bryan Adamsin We're Gonna Win. Vaikka kappaleen voi kuunnella Spotifystä milloin vain, on fiilis paras ja ainoa oikea kun kappale soi radiossa voitetun matsin jälkeen. Ja tietysti Isku Areenalla.

Reilun kahden vuosikymmenen kuluessa minusta on tullut lajiin yhä intohimoisemmin suhtautuva fani. Tai kannattaja. En ole niin nuuka termien suhteen, kaikki käy. Lätkä on parasta livenä ja toiseksi parasta radion välityksellä. Televisiotakin on kokeiltu, mutta Liigan seuraamiseen siitä ei tällä hetkellä ole. Turkoosi jengi on ykkönen, ei enää Leijonat ja Kärppiäkin voi kannattaa tiettyyn pisteeseen asti. En ole se hallin äänekkäin katsoja, enkä toisaalta hiljaisinkaan. En ole koskaan pelannut jääkiekkoa enkä tunne lajin taktisia kuvioita niin hyvin kuin omia taskujani. Tunnistan kyllä paitsion (toisinaan jopa tuomareita paremmin) ja elän mukana ottelussa loppusummeriin asti. Ja jaksan yhä ihmetellä miten kukaan voi poistua katsomosta jo ennen erän päättymistä.

On jääkiekon seuraaminen paljon muutakin. Se on upea harrastus, mistä saa helposti elämäntavan.


Olin jo valinnut jutun loppuun mielestäni ihan hauskan kuvan Isku Areenalta. Jotain, mikä kuvastaa edessä olevaa tietä kohti unelmaa. Sen sijaan laitankin tähän uunituoreen Pelicansin mainoksen. Muuta ei tarvita. Lätkässä lätkään päättyy nyt. Sarjan edellinen osa oli Hopeakevät.



Nähdään lauantaina Isku Areenalla!

tiistai 25. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 8

Hopeakevät

Kausi 2011-12 on Pelicansin tähänastisen historian menestyksekkäin. Se jää ikuisesti muistoihini kautena jolloin lähes kaikki onnistui. Ja sen ylittää vain kausi jolloin voitamme ensimmäisen mestaruuden. Jo syksyllä ilmassa oli jotain merkittävää. Harjoituspelit olivat menneet paremmin kuin pitkään aikaan ja joukkueen ulkomaalaisvahvistukset tuntuivat ihan oikeasti vahvistuksilta. Varsinkin se yksi. Viimeistään keväällä koko kaupunki tunsi Ryan Laschin nimen.

Syksyllä myös jokin kohtalon oikku innosti aloittamaan töissä pienen rakennusprojektin. Se alkoi muutamasta taukotilan lehdestä leikatusta artikkelista. Kauden edetessä minun ja kaverin työpiste muuttui pikkuhiljaa Isku Areenaksi kun seinille laitettiin myös asiaankuuluvat logot ja nimikyltit. Pelicansin toimisto auttoi lahjoittamalla joukkuejulisteen ja omasta varastosta löytyi vanhoja siipiä. Loppuvaiheessa lehtijuttuja oli jo niin paljon, että uusimmat täytyi laittaa vanhojen päälle. Jos joku etsi meitä, niin ohjeeksi annettiin yleensä että "mene Isku Areenalle". Tarvittaessa siihen perään sitten tarkemmat ohjeet mikäli etsijällä ei raksuttanut.
Työpaikan Isku Areenaa ei enää ole, se jouduttiin purkamaan muuton takia. Onneksi kuvat ja muistot ovat tallella, samoin lehtileikkeet.

Kevät ja koko kausi huipentui playoffeihin ja seurahistorian ensimmäiseen mitaliin. Siitä muuten löytyy kuva Unelmapäivä Isku Areenalla-jutusta, minulla oli aiemmin tässä kuussa ilo hypistellä mitalia hetken ajan. Kevään paras ja unohtumattomin hetki ei kuitenkaan ollut finaali mitaleineen, vaan Pelicansin ensimmäinen playoff-sarja Kärppiä vastaan.

Turkoosi joukkue oli päässyt pudotuspeleihin ja kahdeksan joukkoon joitain kertoja aiemminkin mutta joutunut pettymään kun kausi päättyi siihen. Nyt lähtötilanne oli parempi kuin koskaan ennen: vastassa säälipleijarit jo pelannut Kärpät ja omalla joukkueella takataskussa historiallinen runkosarjan toinen sija sekä kiekkohuumaan herännyt kaupunki. Ensimmäistä kertaa neljän parhaan joukkoon ja helposti, niin sen piti mennä.

Pelicans voitti ensimmäisen kohtaamisen murskaluvuin.

Seuraavat kolme ottelua menivät Kärpille. Neljännellä voitolla irtoaisi jatkopaikka.

Viides ottelu pelattiin Lahdessa perjantaina 30. maaliskuuta. Pelicans tarvitsi unelmaan kolme peräkkäistä voittoa. Tässä vaiheessa oma fiilis oli varsin sekava. Alun innostuksesta oli tultu pahimpaan mahdolliseen painajaiseen. Tai oikeastaan toiseksi pahimpaan painajaiseen, ykkösenä olisi ollut putoaminen jatkosta.
Isku Areena oli lähes täynnä, paikoille oli jaettu turkoosit lärpyttimet ja jännitys oli käsin kosketeltava. Jos otteluun olisi tehty käsikirjoitus, ei se olisi pärjännyt todellisuudelle. Jan Latvala teki hattutempun. Pelicans ei kävellyt Kärppien yli kuten sarjan avauksessa, eikä ollut murskaavan ylivoimainen. Joukkue heräsi taistelemaan ja pelasi turkoosilla sydämellä kotiyleisön mylviessä. Se riitti pitämään unelman hengissä.

Seuraava ottelu pelattiin Oulussa heti lauantaina. Katsoin matsin kotona ja jännitin aloituskiekosta ratkaisumaaliin asti. Helpottava turkoosi maali nähtiin vasta jatkoerässä, mutta se riitti. Kärppäsarja huipentui Lahdessa game seveniin maanantaina 2. huhtikuuta. Liput tulivat myyntiin edellisenä aamuna ja onnistuin saamaan paikan otteluun. Halli oli loppuunmyyty.

Lahti eli turkoosia huumaa. Sikäli kun muistan, ei yleinen tunnelma kääntynyt missään vaiheessa sarjaa negatiiviseksi, vaan joukkueeseen uskottiin yhä. Yleisö eli mukana matseissa tavalla, mitä en ole nähnyt Lahdessa aiemmin enkä sen jälkeen. Hallissa oli niin kova meteli että jouduin käyttämään korvatulppia.
Kuva loppusummerin jälkeen kertoo kaiken: riemua, iloa, helpotusta ja väsymystä.

Kärppien jälkeen vastaan tuli Blues. Se sarja hoideltiin selvästi voitoin 4-1 ja samalla varmistui mitali. Finaalivastustajaksi saatiin Jyp. Kevään ottelut eivät kuitenkaan olleet pelkkää turkoosia huumaa ja taistelua otteluvoitoista. Taustalla käytiin omanlaista peliä ja taistelua loukkaantumisia vastaan. Totuus näistä -tai ainakin osatotuus- kuultiin vasta myöhemmin. Jääkiekkoilijoiden vammoista tiedotetaan nykyään hyvin nihkeästi. Ymmärrän että miksi näin, mutta fanina minua painaa myös huoli pelaajan puolesta ja sen johdosta haluaisin tietää tilanteesta aina enemmän.

Kauden loppuvaiheessa vammoja tai huolia on useammalla pelaajalla. Pelicansilta eniten loukkaantumisia tai vammoja kärsivät maalivahdit. Ykkösvahti Hovisella oli lonkkavamma, mikä katkaisi lopulta pelit ennen aikojaan. Kärppäsarjassa muu joukkue matkasi Ouluun lentäen, mutta Hovinen meni autolla. Eikä kyyti ollut aivan tavallinen sillä mies matkusti pakettiauton tavaratilassa, lonkkia säästellen makuuasennossa patjan päällä. Kakkosvahti Kuusela otti milloin kiekkoa silmäkulmaan tai osumaa vastustajasta. Ratkaisevaan finaaliin heitettiinkin maaliin silloin vielä alaikäinen, mutta erittäin kylmähermoinen Janne Juvonen.

Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Kun finaalipaikka oli ratkennut, minulle tuli kiire laittautua ratkaisupeleihin. Sain onneksi seuraavalle päivälle ajan kampaajalle. En ollut kuulemma ensimmäinen turkoosia väriä kysellyt ja kampaaja oli heti mukana juonessa. Tosin hän ei ollut aiemmin laittanut kenellekään sitä kestovärinä, vaan eipä tuo haitannut. Lopputulos oli erittäin mieluinen ja hiusten pituus lyheni samalla reilusti.
Oikeastaan tuo väri on petrooli ja mukana on myös mustaa sekä valkoisia raitoja. Ainoa pieni harmi oli petroolin hiusvärin vaaleneminen. Jostain syyystä se ei pysy kestovärinäkään kovin hyvin vaan vaalenee nopeasti. Finaalisarjan loppuessa väri olikin enemmän oikeasti turkoosi kunnes haalistui vaaleansiniseksi.

Finaalit aloitettiin voitolla Lahdessa, mutta sen jälkeen Jyp vei mestaruuden voitoin 4-1. Ratkaisu nähtiin jatkoerässä Lahdessa. Minulla oli jo lippu siihen matsiin, mutta tulin viime hetkellä kipeäksi ja jouduin katsomaan sen telkkarista. Kun laukaus kilahti maaliin ja aloitti Jypin voitonjuhlat, niin se harmitti ehkä kaksi sekuntia, kunnes olotila vaihtui haikean tyytyväiseen. Jyp oli finaaleissa selkeästi parempi ja ansaitsi voiton.

Ainoa asia, millä olen jossitellut on se, että mitä olisikaan tapahtunut jos vastaustaja olisi ollut toinen. Tai jos maalivahdit olisivat olleet kunnossa. Jyp nimittäin pääsi finaaliin kukistettuaan Jokerit, eikä se sarja ratkennut mitenkään ylivoimaisesti. Ne olivat maalin pelejä. Kauden aikana Pelicans oli pärjännyt mainiosti Jokereita vastaan, joten... No, historiaa ei voi muuttaa, voitto on otettava pelaamalla jonain toisena vuotena.

Kauden 2011-12 joukkueesta muistetaan aina ensin Ryan Lasch. Kaikki kunnia hänelle, mutta se ei vielä riittänyt. Koko joukkue oli aivan käsittämättömän kova kattaus: Luttinen, Koskiranta, Hodgman, Hovinen, Kuusela, Juvonen, Paakkolanvaara, Järvinen, Wärn, Sopanen, Seikola, Marttinen, Brocklehurst, Jormakka, Smolenak, Pikkarainen. Siis ihan oikeasti, nämä kaikki ja vielä monta muutakin, esimerkksi ikipelikaanit Pöyhönen ja Latvala.

Kulta jäi heiltä puuttumaan, mutta kaudesta jäi monellakin tapaa hyvä maku:


Viimeinen osa ilmestyy syyskuun puolella. Kerron sitten millainen lätkäfani olen nyt sekä ajatukset ja lähtöasetelmat kiekkokauteen 2015-16.
Edellinen osa: Toinen maailmanmestaruus