tiistai 25. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 8

Hopeakevät

Kausi 2011-12 on Pelicansin tähänastisen historian menestyksekkäin. Se jää ikuisesti muistoihini kautena jolloin lähes kaikki onnistui. Ja sen ylittää vain kausi jolloin voitamme ensimmäisen mestaruuden. Jo syksyllä ilmassa oli jotain merkittävää. Harjoituspelit olivat menneet paremmin kuin pitkään aikaan ja joukkueen ulkomaalaisvahvistukset tuntuivat ihan oikeasti vahvistuksilta. Varsinkin se yksi. Viimeistään keväällä koko kaupunki tunsi Ryan Laschin nimen.

Syksyllä myös jokin kohtalon oikku innosti aloittamaan töissä pienen rakennusprojektin. Se alkoi muutamasta taukotilan lehdestä leikatusta artikkelista. Kauden edetessä minun ja kaverin työpiste muuttui pikkuhiljaa Isku Areenaksi kun seinille laitettiin myös asiaankuuluvat logot ja nimikyltit. Pelicansin toimisto auttoi lahjoittamalla joukkuejulisteen ja omasta varastosta löytyi vanhoja siipiä. Loppuvaiheessa lehtijuttuja oli jo niin paljon, että uusimmat täytyi laittaa vanhojen päälle. Jos joku etsi meitä, niin ohjeeksi annettiin yleensä että "mene Isku Areenalle". Tarvittaessa siihen perään sitten tarkemmat ohjeet mikäli etsijällä ei raksuttanut.
Työpaikan Isku Areenaa ei enää ole, se jouduttiin purkamaan muuton takia. Onneksi kuvat ja muistot ovat tallella, samoin lehtileikkeet.

Kevät ja koko kausi huipentui playoffeihin ja seurahistorian ensimmäiseen mitaliin. Siitä muuten löytyy kuva Unelmapäivä Isku Areenalla-jutusta, minulla oli aiemmin tässä kuussa ilo hypistellä mitalia hetken ajan. Kevään paras ja unohtumattomin hetki ei kuitenkaan ollut finaali mitaleineen, vaan Pelicansin ensimmäinen playoff-sarja Kärppiä vastaan.

Turkoosi joukkue oli päässyt pudotuspeleihin ja kahdeksan joukkoon joitain kertoja aiemminkin mutta joutunut pettymään kun kausi päättyi siihen. Nyt lähtötilanne oli parempi kuin koskaan ennen: vastassa säälipleijarit jo pelannut Kärpät ja omalla joukkueella takataskussa historiallinen runkosarjan toinen sija sekä kiekkohuumaan herännyt kaupunki. Ensimmäistä kertaa neljän parhaan joukkoon ja helposti, niin sen piti mennä.

Pelicans voitti ensimmäisen kohtaamisen murskaluvuin.

Seuraavat kolme ottelua menivät Kärpille. Neljännellä voitolla irtoaisi jatkopaikka.

Viides ottelu pelattiin Lahdessa perjantaina 30. maaliskuuta. Pelicans tarvitsi unelmaan kolme peräkkäistä voittoa. Tässä vaiheessa oma fiilis oli varsin sekava. Alun innostuksesta oli tultu pahimpaan mahdolliseen painajaiseen. Tai oikeastaan toiseksi pahimpaan painajaiseen, ykkösenä olisi ollut putoaminen jatkosta.
Isku Areena oli lähes täynnä, paikoille oli jaettu turkoosit lärpyttimet ja jännitys oli käsin kosketeltava. Jos otteluun olisi tehty käsikirjoitus, ei se olisi pärjännyt todellisuudelle. Jan Latvala teki hattutempun. Pelicans ei kävellyt Kärppien yli kuten sarjan avauksessa, eikä ollut murskaavan ylivoimainen. Joukkue heräsi taistelemaan ja pelasi turkoosilla sydämellä kotiyleisön mylviessä. Se riitti pitämään unelman hengissä.

Seuraava ottelu pelattiin Oulussa heti lauantaina. Katsoin matsin kotona ja jännitin aloituskiekosta ratkaisumaaliin asti. Helpottava turkoosi maali nähtiin vasta jatkoerässä, mutta se riitti. Kärppäsarja huipentui Lahdessa game seveniin maanantaina 2. huhtikuuta. Liput tulivat myyntiin edellisenä aamuna ja onnistuin saamaan paikan otteluun. Halli oli loppuunmyyty.

Lahti eli turkoosia huumaa. Sikäli kun muistan, ei yleinen tunnelma kääntynyt missään vaiheessa sarjaa negatiiviseksi, vaan joukkueeseen uskottiin yhä. Yleisö eli mukana matseissa tavalla, mitä en ole nähnyt Lahdessa aiemmin enkä sen jälkeen. Hallissa oli niin kova meteli että jouduin käyttämään korvatulppia.
Kuva loppusummerin jälkeen kertoo kaiken: riemua, iloa, helpotusta ja väsymystä.

Kärppien jälkeen vastaan tuli Blues. Se sarja hoideltiin selvästi voitoin 4-1 ja samalla varmistui mitali. Finaalivastustajaksi saatiin Jyp. Kevään ottelut eivät kuitenkaan olleet pelkkää turkoosia huumaa ja taistelua otteluvoitoista. Taustalla käytiin omanlaista peliä ja taistelua loukkaantumisia vastaan. Totuus näistä -tai ainakin osatotuus- kuultiin vasta myöhemmin. Jääkiekkoilijoiden vammoista tiedotetaan nykyään hyvin nihkeästi. Ymmärrän että miksi näin, mutta fanina minua painaa myös huoli pelaajan puolesta ja sen johdosta haluaisin tietää tilanteesta aina enemmän.

Kauden loppuvaiheessa vammoja tai huolia on useammalla pelaajalla. Pelicansilta eniten loukkaantumisia tai vammoja kärsivät maalivahdit. Ykkösvahti Hovisella oli lonkkavamma, mikä katkaisi lopulta pelit ennen aikojaan. Kärppäsarjassa muu joukkue matkasi Ouluun lentäen, mutta Hovinen meni autolla. Eikä kyyti ollut aivan tavallinen sillä mies matkusti pakettiauton tavaratilassa, lonkkia säästellen makuuasennossa patjan päällä. Kakkosvahti Kuusela otti milloin kiekkoa silmäkulmaan tai osumaa vastustajasta. Ratkaisevaan finaaliin heitettiinkin maaliin silloin vielä alaikäinen, mutta erittäin kylmähermoinen Janne Juvonen.

Mutta palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Kun finaalipaikka oli ratkennut, minulle tuli kiire laittautua ratkaisupeleihin. Sain onneksi seuraavalle päivälle ajan kampaajalle. En ollut kuulemma ensimmäinen turkoosia väriä kysellyt ja kampaaja oli heti mukana juonessa. Tosin hän ei ollut aiemmin laittanut kenellekään sitä kestovärinä, vaan eipä tuo haitannut. Lopputulos oli erittäin mieluinen ja hiusten pituus lyheni samalla reilusti.
Oikeastaan tuo väri on petrooli ja mukana on myös mustaa sekä valkoisia raitoja. Ainoa pieni harmi oli petroolin hiusvärin vaaleneminen. Jostain syyystä se ei pysy kestovärinäkään kovin hyvin vaan vaalenee nopeasti. Finaalisarjan loppuessa väri olikin enemmän oikeasti turkoosi kunnes haalistui vaaleansiniseksi.

Finaalit aloitettiin voitolla Lahdessa, mutta sen jälkeen Jyp vei mestaruuden voitoin 4-1. Ratkaisu nähtiin jatkoerässä Lahdessa. Minulla oli jo lippu siihen matsiin, mutta tulin viime hetkellä kipeäksi ja jouduin katsomaan sen telkkarista. Kun laukaus kilahti maaliin ja aloitti Jypin voitonjuhlat, niin se harmitti ehkä kaksi sekuntia, kunnes olotila vaihtui haikean tyytyväiseen. Jyp oli finaaleissa selkeästi parempi ja ansaitsi voiton.

Ainoa asia, millä olen jossitellut on se, että mitä olisikaan tapahtunut jos vastaustaja olisi ollut toinen. Tai jos maalivahdit olisivat olleet kunnossa. Jyp nimittäin pääsi finaaliin kukistettuaan Jokerit, eikä se sarja ratkennut mitenkään ylivoimaisesti. Ne olivat maalin pelejä. Kauden aikana Pelicans oli pärjännyt mainiosti Jokereita vastaan, joten... No, historiaa ei voi muuttaa, voitto on otettava pelaamalla jonain toisena vuotena.

Kauden 2011-12 joukkueesta muistetaan aina ensin Ryan Lasch. Kaikki kunnia hänelle, mutta se ei vielä riittänyt. Koko joukkue oli aivan käsittämättömän kova kattaus: Luttinen, Koskiranta, Hodgman, Hovinen, Kuusela, Juvonen, Paakkolanvaara, Järvinen, Wärn, Sopanen, Seikola, Marttinen, Brocklehurst, Jormakka, Smolenak, Pikkarainen. Siis ihan oikeasti, nämä kaikki ja vielä monta muutakin, esimerkksi ikipelikaanit Pöyhönen ja Latvala.

Kulta jäi heiltä puuttumaan, mutta kaudesta jäi monellakin tapaa hyvä maku:


Viimeinen osa ilmestyy syyskuun puolella. Kerron sitten millainen lätkäfani olen nyt sekä ajatukset ja lähtöasetelmat kiekkokauteen 2015-16.
Edellinen osa: Toinen maailmanmestaruus

perjantai 21. elokuuta 2015

Aitoustodistus erinomaisesta kerronnasta

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Kielletty oli luvannut, että hallitsisimme parissa kuukaudessa Berliinin ohessa Euroopan ja maailman taivaspaikkoja.
Jäärotat tunnettaisiin graffitintekijöiden Eliittijoukkona.
Me olimme Jäärottia, me tulimme pohjoisesta ja maalasimme kylmillä väreillä. Kielletty oli ainoa poikkeus. Sen alkuperää en tiennyt, se sanoi muuttaneensa niin monta kertaa, ettei ollut mistään kotoisin. Se sanoi kuitenkin kantavansa mieluusti Jäärotan titteliä, sehän koko nimen oli keksinytkin.
Minustakin oli tullut Jäärotta. Rotta. Vaikka Kotkassa rotat olivat merkinneet vain ja ainoastaan vartijoita, jotka jahtasivat meitä. Täällä me silti kutsuttiin vapaaehtoisesti itseämme rotiksi, vaikka wraitattiin graffiteja. Maailma oli kääntynyt ylösalaisin.
Tytöstä ja pommista tutun Metron tarina jatkuu. Tyttö ja rotta on edeltäjänsä tapaan täynnä tapahtumia eikä lukijalle suoda hengähdystaukoa. Ilman pakollisia menoja olisin varmasti lukenut tämän yhdeltä istumalta, nyt jouduin jakamaan kokemuksen kahdelle päivälle.

Pidin erittäin paljon Tytöstä ja pommista, joten Tyttöön ja rottaan kohdistui aikamoiset ennakko-odotukset. Ja ne täyttyivät. Tämä jatko-osa on sopivan tuttu ja tarpeeksi erilainen. Se kertoo edelleen kostosta ja elämästä lain harmaalla puolella, mutta uusin kääntein ja ideoin. Eikä Jari Järvelä lähde onneksi kertaamaan yhtään edellisen osan tapahtumia, vaan luottaa lukijan muistiin. Inhoan tarpeettomia kertauksia, varsinkin kun kyseessä on minulle läheinen tarina johon olen koukussa.

Metron tarinassa on nimittäin jotain maagista. Ihan tällä tapaa en ahmaise jokaista vastaantulevaa kirjaa. Lisäpinnat jollain tapaa tutuista tapahtumapaikoista Berliinissä. Kotkassakin olen käynyt tasan yhden kerran. Miljöö on toki tärkeä, mutta ilman moniulotteista ja kiinnostavaa hahmoa tarina kuolisi hetimiten. Metrosta nimittäin paljastui edellisen osan jälkeen kaipaamiani uusia puolia.

Kirja päättyy aivan liian jännään kohtaan. Takaliepeen mukaan sarjaan tulee vielä yksi osa, joten jään malttamattomana odottamaan sitä.

torstai 20. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 7

Toinen maailmanmestaruus

Kevättalvella 2011 päätimme lähteä työporukalla viikonloppureissuun. Halusimme ulkomaille eikä perinteinen risteily Tallinnaan houkuttanut, joten asiaa pohdittuamme hyppäsimme työpäivän jälkeen junaan ja itärajan yli Pietariin. Ajankohdaksi valikoitui toukokuun 13.-15. sillä silloin ei ollut vappu tai äitienpäivä eikä kenelläkään vielä kesälomaa.

Hoksasin aivan liian myöhään, että silloin oli jääkiekon MM-kisojen finaaliviikonloppu. Siinä vaiheessa ei ollut tehtävissä mitään, eikä matkasuunnitelmaa voinut enää muuttaa. Onneksi kiekkojumalat olivat puolellamme ja näimme livenä ratkaisevat Leijonien matsit.

Allegro on äärimmäisen kätevä tapa matkustaa Pietariin: se on nopea, menee suoraan kaupunkiin asti ja rajamuodollisuudet hoituvat junassa. Lisäksi Lahdesta on lyhyempi matka määränpäähän kuin Helsingistä, eikä junalla tarvitse koukata lentokentän tai sataman kautta päästäkseen ulkomaille. Ehdimme illalla perille sopivasti ennen Suomen ja Venäjän ottelua. Hotelliin kirjautumisen jälkeen jäi vielä aikaa piipahtaa venäläisessä pikaruokalassa ja kulman takaa löytyi myös pikkupurtavaa sekä kisajuomaa.
Syö Venäjällä Teremokissa, takaan että ihastut tai vihastut.
Sitten linnoittauduimme koko kööri yhteen huoneeseen katsomaan peliä. Oikea kanava aiheutti ensin pientä hämminkiä. Meillä oli auki Venäjän pääkanava numero kaksi, sillä ruudun alareunassa tikitti kello ottelun alkuun. Samalla näytettiin jonkinlaista keskusteluohjelmaa, tai jos se oli matsin ennakkostudio niin se oli tylsin koskaan näkemäni ennakkostudio. Kello kului nolliin, mutta peli ei alkanutkaan. Seuraavaksi iski pieni paniikki. Kun koko kanavalista oli kelattu läpi ja ruudussa oli vihdoin kanava yksi, saatiin myös matsi näkyviin. Mikä sitten oli tuo venäläinen logiikka näyttää jonkinsortin ennakkoa -tai ainakin kelloa- eri kanavalla kuin matsia, se ei selvinnyt koskaan. Sillä hetkellä olimme vain tyytyväisiä kun peli oli vielä 0-0.

Ottelusta ei tietenkään voi puhua ilman Granlundin ilmaveiviä. Joskus tuntuu, ettei matsissa muita maaleja edes tehty, vaikka niitä iskettiin sen jälkeen kaksi kappaletta. Mutta onhan se aivan hemmetin hieno maali ja jopa Mikke itse myönsi että niin on kun asiaa oli tentattu häneltä tarpeeksi monta kertaa. Hotellin TV oli sen verran pieni etten hoksannut heti mitä tapahtui, hidastuksista vasta.

Siinä maalissa osui kohdilleen aivan kaikki. Ensinnäkin se on käsittämättömän upea suoritus. Toisekseen sen teki jääkiekon ihmelapsi Granlund, jolta sellaista voisi odottaa. Kolmanneksi maalin tekohetki osui nappiin. Ja neljäntenä elementtinä on Mertarannan selostus. Olen nähnyt maalin niin monta kertaa Youtubesta että osaan sen selostuksineen lähestulkoon ulkoa ja olen myös unohtanut etten ole nähnyt sitä livenä. Siis Mertarannan selostuksella.

Venäläinen selostaja ei maalia paljoa hehkuttanut ja vaikka olisikin tehnyt niin, ei se olisi kuulunut mölinän yli. Huusimme ottelun ajan ja varsinkin Suomen maaleille kuin hyeenat. Jokainen pienikin peliin kuulumaton ääni, varsinkin käytävältä, sai säpsähtämään ja pelkäämään että oven takana on joku Sergei ja meidät heitetään ulos hotellista. Ei onneksi heitetty. Hotellin aulassa oli onneksi nettipiste mistä katsoimme ilmaveivin uusintana. Muutamaan kertaan.
Venäläinen kiekkolähetys.
Lauantaina oli koko päivä aikaa tutustua kaupunkiin. Suurin osa seurueesta vietti monta tuntia Eremitaasissa. Ja tottakai siellä shoppailtiin, katseltiin muuten vain venäläistä elämänmenoa ja muutamat myös kävivät jokiristeilyllä. Illalla söimme yhdessä hyvin ja sitkeimmät seurasivat loppuun asti Euroviisujen finaalin.

Jos et ole vielä käynyt Pietarissa tai Venäjällä, niin tee se jonain päivänä. Kyrillisten kirjainten osaaminen on plussaa, samoin jokunen venäjän fraasi auttaa matkalaista eteenpäin. Kävin Pietarissa ensimmäisen kerran syksyllä 2008 ja sen jälkeen joillekin metroasemille oli ilmestynyt englanninkielisiä kylttejä: asemien nimiä sekä hinnat lippuluukun viereen. Monesta ravintolasta, ainakin isommista ja kansainvälisistä ketjuista, sai myös englanninkielisen listan.

Venäjä maana herättää varmasti monenmoisia tunteita, enkä ota niihin nyt sen enempää kantaa. Joka tapauksessa matkailu avartaa aina ja jokainen päättää itse minne matkustaa. En ole käynyt Venäjällä tuon kevään 2011 jälkeen, mutta aina kun olen ollut siellä niin reissut ovat menneet hyvin. Viime kevään Pähkinäkkulan aprillipilassa muuten on ihan oikeita matkakuviani Siperiasta, tosin jo vuodelta 2006 ja teksti on laadittu vahvalla värikynällä.
Eremitaasi.
Sunnuntaina oli vielä hetki aikaa ostoksiin ennen rautatieasemalle siirtymistä. Reissu oli mennyt mainiosti ja oli mukava päästä takaisin kotiin seuraamaan kiekkofinaalia. Sinä viikonloppuna Pietarista oli tulossa hieman enemmän porukkaa, joten VR oli järjestänyt ylimääräisen junavuoron Allegron lisäksi. Meidän paluukyytinä toimi Sibelius-juna, jonka matka kesti viisi ja puoli tuntia, kun meno Allegrolla oli ollut vain vajaa kolme tuntia.

Olimme perillä Lahdessa iltakahdeksan aikaan ja silloin (vasta) alkoi tapahtua: kaksi henkilöä jäi junaan kun se jatkoi matkaa kohti Helsinkiä.  Pakko tarkentaa, ettei venäläisellä "nilkkatulehduksella" tai vastaavalla ollut mitään tekemistä episodin kanssa. Juna vain lähti liikkeelle liian aikaisin eivätkä he ehtineet siitä ulos. Kurjin juttu tässä oli se, ettei juna pysähtynyt ennen Tikkurilaa ja he pääsivät takaisin Lahteen heitettyään lenkin sitä kautta ja matsista jäi näkemättä ensimmäinen erä.

Mutta se finaali... Kiiruhdin asemalta kotiin ja linnoittauduin loppuillaksi TV:n ääreen, evääksi vedin ainakin venäläisiä konvehteja.

Toisin kuin kuusitoista vuotta aiemmin, en kohdistanut kevään 2011 kisoihin kultaodotuksia. Tietenkin joka keväänä oli mahdollisuus ottaa mitali ja mestaruuskin, ei siinä mitään. Vuosien aikana vain oli hävitty niin monta finaalia tai pudottu jo aiemmassa vaiheessa, että odotukset olivat realistiset. Unelma toisesta mestaruudesta oli kuitenkin vahvasti elossa ja nyt se oli lähempänä kuin pitkään aikaan.
Ja vihdoin unelmasta tuli totta.

Leijonaperhe sai uudet sankarit ja voittobiisin. Torilla tavattiin edelleen, useamman kerran. Juhlinta riistäytyi hieman käsistä ja otsikoita riitti useammaksi päiväksi. Uusi sukupolvi pääsi juhlimaan kultaa ja iloitsemaan mestaruudesta. Suomi ei elänyt enää lamaa, mutta peruspessimistinen kansakunta kyllä osasi kääntää tilanteen sen hetkisen kiekkohistorian kaikkien aikojen voitoksi. Ne muut voitot ja mitalijuhlat unohtuivat ainakin hetkeksi.

Ottelussa oli kieltämättä, jälleen, sankaritarinan ainekset. Ja mikä mukavaa, se oli myös tietyllä tapaa jännittävämpi kuin vuoden 1995 finaali. Silloin päätöserään mentiin selvässä johdossa, nyt tasatilanteessa 1-1. Ote oli kuitenkin Leijonilla, kiitos Jarkko Immosen viime sekuntien tasoituksen. Ruotsin tuntien kolmannessa erässä saattoi tapahtua mitä vain...

...mutta kuka ihan rehellisesti voi sanoa, että odotti tosissaan 1-6 lukemia? Jännittävä ja tasainen peli on tiettyyn pisteeseen asti parasta mahdollista kiekkoviihdettä. Sen ohi menee vain Ruotsin kaataminen finaalissa murskalukemin. Ottelu ratkesi hyvissä ajoin ennen loppusummeria ja samalla päästettiin irti ne kaikki vuosikausien patoumat ja pettymykset. Tuuletin maaleja sekopäisenä ja riemuitsin. Oli ihanaa elää se hetki alusta loppuun.

Maanantaina nautin vapaapävästä. En ollut ennakoinut kultajuhlia, vaan halusin jatkaa viikonloppua vielä reissun jälkeen. Nyt lomalle tuli muutakin käyttöä.


Seuraavassakin osassa pelataan kullasta!
Edellinen osa: Kun Stanley Cup saapui Lahteen

maanantai 17. elokuuta 2015

Tulta henkivät novellit

Erkka Leppänen & Hanna Matilainen (toim.): Käärmeenliekit -suomalaisia lohikäärmetarinoita

Novelleja on aina mukava lukea. Lyhyt tarina ei vie lukijalta paljoa aikaa ja niissä on yleensä aina jotain yllättävää sekä palkitsevaa. Novellit ovat siis harvemmin huonoja ja jos ovatkin, ei tarinaan ole joutunut uhraamaan liikaa omaa aikaansa.

Ja silti otan niin paljon mieluummin luettavaksi romaanin enkä novelleja. Jos totta puhutaan, niin en edes tiedä missä Lahden pääkirjastolla on novellihylly. Olen takuulla kulkenut sen ohi, en vain ole koskaan tutkaillut sitä tarkemmin. Häpeällistä...

Tällä kertaa valitsin kuitenkin luettavaksi aivan uuden novellikokoelman. Ja koska varasin sen kirjastosta jo etukäteen, en edes etsinyt sitä hyllystä.
Lohikäärme ei sinällään ole herättänyt minussa suuren suuria tunteita, ne vain ovat aina olleet osa fantasiakirjallisuutta. Vaan kun kirjan kanteen on painettu kotimaiseen spefiin keskittyvän Osuuskumman logo, niin kiinnostukseni on taattu: edessä on jotain kivaa ja ennen kaikkea laadukasta luettavaa.Tähän kokoelmaan on otettu seitsemäntoista erilaista tarinaa kotimaisilta kirjoittajilta. Mukana on myös muutama aiemmin jossain muualla julkaistu novelli. Kirjoittajien joukosta löytyy useampi entuudestaan tuttu nimi ja myös sellaisia joiden kertomuksia olen jo lukenut, sekä monta minulle uutta kertojaa.

Pääosassa ovat kuitenkin lohikäärmeet.

Käärmeenliekeissä ei ole ensimmäistäkään huonoa novellia. Se alkaa hauskasti vain sivun mittaisella tarinalla. Sen jälkeen tavataan lohikäärmeitä meidän mailmassamme sekä joissain toisissa ulottavuuksissa ja paikoissa. Ajallisesti liikutaan historiassa, nykypäivässä ja myyttisessä menneisyydessä, jossain mikä olisi voinut olla esihistoriaamme. Novellien lohikäärmeet ovat usein lohikäärmeitä ihan sellaisenaan, toisinaan vain jotain viitteellisesti lohikäärmeeksi ymmärrettävää. Käärmeenliekit onkin erittäin monipuolinen kattaus.

Näistä tarinoista muutama nousi minusta ylitse muiden ja annankin niille kunniamaininnat. Mutta kuten jo kerroin, ei yksikään tarina ollut huono. Jokainen on kyllä ansainnut paikkansa kokoelmassa.

Ja minusta Käärmeenliekkien kiehtovimmat novellit, yhdellä lauseella luonnehdittuna, ovat:

J.S. Meresmaa: Hyvä emo
Tyttö kasvattaa hirviön.

Minna Roininen: Tarina punaisesta naisesta
Kiinalaisen uudenvuoden juhlinta ei mene suunnitellusti.

Hanna Morre: Rakelin päätös
Firman johdossa onkin keskimääräistä kovempi nainen.

Tomi Jänkälä: Uralin sininen
Siperia opettaa lohikäärmetutkijaa.

Erkka Leppänen: Legendojen hautausmaa
Eväsretki helvetintapaiseen.

Jussi Katajala: Lento OA1701
Yksi pelastui, katastrofista jäi eloon myös arvoitus.

Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen
Pieni pyromaani toteuttaa unelmansa.


Käärmeenliekit sopii kaikille kummallisten ja outojen kertomusten ystäville. Tämän kokoelman parissa viihtyy: se naurattaa, jännittää ja herätti vihdoin minussakin pienen kaipuun paijata omaa lohikäärmettä.


Käärmeenliekit on elokuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

HelMet-kirjastojen lukuhaasteeseen tuli yksi osuma:
7. Novellikokoelma.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Unelmapäivä Isku Areenalla

Olen toisinaan täytellyt kaikenlaisia lippulappusia ja osallistunut arvontoihin sekä kisoihin. Joskus niistä on tullut palkintoja ja useimmiten ei. Mutta koskaan, milloinkaan en ole halunnut voittaa mitään niin paljon kuin Pelicansin tämän vuoden Kesäkuvakisaa. Palkintona oli päivä pelipäivän kulisseissa elokuun harjoitusottelussa, eikä sellaista saa rahalla mistään.

Kiitos kuvaani äänestäneille, kavereille tsemppauksesta sekä sille pienelle hituselle onnea mitä näissä aina tarvitaan: minä voitin! Kuvani "Kuudes kenttäpelaaja" löytyy Pelicansin Facebookista.


Suuri päivä koitti viime perjantaina. Pelicans oli edellisenä iltana voittanut Jyväskylässä Jypin 3-4 ja toinen matsi pelattiin Lahdessa heti siihen perään. Tässä erittäin kuvapainotteinen juttu päivän tapahtumista.
Joku oli laittanut perjantaina puurooni outoja jännähiutaleita, sillä aamupala ei maistunut ihan normaalilta. Saavuin Isku Areenalle aamupäivällä ja onnistuin ilmehtimään selfieen pientä hymyäkin vaikka jännitti. Normaalisti tuo stopmerkki on syytä ottaa tosissaan, nyt minut vietiin siitä ovesta sisälle halliin.


Hetki joukkueen kanssa

Pelicansin palaveri pidettiin lounge-tilassa. Pasi "Nupe" Nurminen oli jo puikoissa kun livahdimme paikalle ja jäin takariviin kuuntelemaan ohjeita. Palaverista jäi mukavan rento fiilis ja kuitenkin hommaa tehdään tosissaan sekä sitoutuneesti.

Sen jälkeen tapahtui jotain odottamatonta, sillä yhtäkkiä olinkin vaihtanut Nupen kanssa paikkoja ja olin tuolla edessä tussi kourassa. Noin lyhyellä varoitusajalla ja varsinkin aiemmalla, olemattomalla valmennuskokemuksellani en pystynyt taipumaan kovin monimutkaisiin ohjeisiin. Jonkinlainen piirros sinne fläppitaululle kuitenkin syntyi ja lopputuloksesta on pieni videonpätkä Facebookissa.

Valmennustuokion jälkeen sanoin joukkueelle muutaman sanan ja pääsin yhteiskuvaan...

...myös ihan oikeiden valmentajien kanssa. Pasi Nurminen ja Petri Matikainen -nämä herrat tietävät minua paremmin miten voitetaan lätkämatseja.

Tässä sitten on the pukukoppi. Lounge on heti tuossa oikealla seinän toisella puolella. Väliseinä ei ulotu kattoon asti joten pukukoppi ja lounge muodostavat yhden isomman tilan eikä kahta erillistä. Niiden yhteydessä on myös sauna, kylmäpalju, suihkut sekä fysiotiimin, lääkärin ja valmentajien huoneet. Pääsin kurkistamaan niihinkin.

Joukkueen kanssa vietetty aika oli ymmärrettävästi varsin lyhyt. Menin sinne kuitenkin kesken toisten työpäivän ja joukkue suuntasi yhteiskuvien jälkeen omiin toimiinsa. Suurin osa kahden ja puolen tunnin setistä kuluikin Isku Areenan muissa osissa. Mutta törmäsin kierroksella koko ajan pelaajiin, valmentajiin, huoltajiin ja muuhun henkilökuntaan. Ehdin myös vaihtaa muutaman sanan Ben Bloodin ja Janne Juvosen kanssa. Kierros kaiken tohinan ja toiminnan keskellä olikin erittäin hauskaa seurattavaa. Seuraavaksi eteen saattoi tulla huoltaja kädet täynnä luistimia tai vaikkapa lahtelainen kiekkolegenda Kari Eloranta.

Niin, ja kavereille tiedoksi: minua ei jouduttu raahaamaan väkisin ulos pukukopista. Ei, vaikka niin etukäteen kuvittelitte...


Hallikierros Isku Areenalla

Pelaajien kulkuoven vierestä löytyy jumppahuone, tai mikä tämä nyt onkaan ihan virallisesti. Se olikin ahkerassa käytössä. Tässä huoneessa on myös superhieno kapselikeitin millä pyöräytettiin minulle kaakao.

Huoltajien tilan seinällä on monenmoista aarretta, muun muassa se surullisen kuuluisa mikroauton rengas mikä nakattiin Pelicansin vaihtoaitoon Porissa lokakuussa 2009.

Vierasjoukkueen pukukoppi on simppelimpi ja pienempi kuin kotijoukkueen. Tilaa on kuitenkin mukavasti ja vierailijoiden huoltajat sisustavat sen vielä joukkueensa väreillä sekä vermeillä. Kotijoukkue toimittaa valmiiksi nimikyltin oveen, pientä evästä ja pyyhkeet sekä matsin jälkeen ruoan. Sama käytäntö on joka paikkakunnalla.

Päivän isäntinäni toimivat yhtä aikaa ja tilanteen mukaan vuorotellen Tomi-Pekka Kolu ja Antti Hakkarainen. Mukavia tyyppejä molemmat, meillä riitti hyvin juttua koko päiväksi.

Toimistolta löytyi kevään 2012 mitali. Tämä kirkastetaan vielä jonain päivänä, se on varma!

Pääsin tutustumaan myös muutamaan aitioon. Tältä näyttää aamujäät Teerenpelin teema-aitioista.

Aitio numero 15 on minun arvion mukaan yksi suurimmista ja sisustettu hieman eri tyyliin kuin oven takaa voisi kuvitella. Aivan ihana!

Hämmentävin hallikierroksella näkemäni esine oli klubikatsomossa bongattu pinnasänky. Se oli ollut edellisellä kaudella käytössä pelaajan kotona, lapsella siis, korjattu sieltä talteen ja matkalla seuraavaan sijoituspaikkaan. Silti oli hieman jännää löytää se katsomosta.

Lounashetki Lämärissä. Valitsin päivän listalta kalakeiton ja hyvää oli! Erityinen kunniamaininta keittiöön tarpeeksi pieniksi paloiksi pilkotuista raaka-aineista: ne oli helppo lusikoida heti suoraan suuhun ilman välivaiheita. Se nopeutti huomattavasti nälkäisen fanin ruokailua.

Käytävää pitkän sivun aitioiden takana. Seinällä on joukkuekuvia 2000-luvun alkupuolelta asti. Tilaa on vielä muutaman kauden kuvalle ennen kuin pitää miettiä mihin seuraava laitetaan. Kuvista bongattiin monta tuttua pelaajaa ja valmentajaa.

Tässä onkin sitten pöytä, jonka ääreen ei kannata istua ellei ole täysin varma siitä mitä tekee. Siitä nimittäin ohjataan mediakuutiota, musiikkia sekä hallin valoja. Videotuomarin koppi on tuolla harmaan seinän takana. Käytännössähän tämä koko keskus on pieni ulkonema pitkän sivun aitioiden yläpuolella. Näkymä sieltä jäälle on kieltämättä upea, ainoastaan lähimpiin kulmiin nähdäkseen joutuu kurkottelemaan pikkaisen. Nappasin sieltä kuvan myös jäälle, mutta siihen tuli niin paljon heijastuksia, että päätin jättää sen pois tästä. Joka tapauksessa odotan jo innolla millainen alkushow täältä laitetaan käytiin kun tosipelit alkavat syyskuussa.

Piipahdin myös hallin kuntosalilla. Laitteet ei ole ehkä ne kaikkein moderneimmat, kaikki kuitenkin toimii ja täällä on hyvin tilaa. Hallin vieressä on myös hiekkakenttä ja urheilukeskus on ihan vieressä, joten pelaajaat pääsevät helposti pitkällekin lenkille. Pelaajat myös vaikuttivat viihtyvän hallilla erinoimaisesti, mikä on hyvä merkki.

Ehdin nähdä kierroksellani takuulla kaikki mahdolliset Isku Areenan paikat, mihin ei normaalisti pääsisi. Kokeilin myös jäätä. Se oli laitettu jäätymään illaksi ja se todellakin jäätyi nopeasti! Kengänpohjat nimittäin tarrasivat heti kiinni jos jäi seisoskelemaan paikalleen.

Sitten olikin aika lähteä hetkeksi kotiin odottamaan iltaa....


Pelicans - Jyp 4-8, harjoitusottelu

Kun kilpailusivulla kuvailtiin palkintoa, niin siellä oli lyhyt maininta että pakettiin kuuluu myös illan ottelu. Kuvittelin miten päivän päätteeksi annettaisiin lippu matsiin ja toivoteltaisiin kiitosheit ja tervetuloa illalla uudelleen. Vaan ei: sain ottaa mukaan kaksi kaveria ja seurasimme matsin Pelicansin omasta aitoista. Se ei ole hallin suurimpia aitioita, varmasti yksi "pienimmistä", mutta kolmelle hengelle siellä oli tilaa enemmän kuin tarpeeksi -todellinen all inclusive kokemus!

Pelicansin aitio on kotijoukkueen hyökkäyspäädyssä Etlarin etupenkkipaikkojen vieressä. Etupenkkipaikkoja arvotaan paikallislehden tilaajille. Kulmasta näkee erittäin hyvin koko kaukalon.

Aitio tarjosi kiekkoviihteen lisäksi myös ruumiin ravintoa ja virvokkeita. Söin kotona välipalaa, mutta nämä ruoat nähdessäni iski välitön nälkä.

Pelicans ja Jyp ottamassa alkulämpöä. Avauserässä saatiin unelma-alku ja 4-0 johto. Jyp onnistui kuitenkin kääntämään pelin tasoihin ja ohi, mitä harvemin tapahtuu noin isoilla numeroilla, ei ainakaan kauden aikana. Yleisöä oli saapunut halliin ihan mukavasti ja pitkä sivu oli lähestulkoon täynnä katsojia. Toki muitakin paikkoja oli käytössä läpi ottelun.

Hämäävästä yhdennäköisyydestä huolimatta en ollut pelissä Juha Tapion seurassa. Iloisesti hymyilevä pariskunta on Selene ja Kalle. Hauskaa oli, viihdyimme erinomaisesti! Selene ja Kalle päättivätkin tulla kauden aikana uudelleen peliin.

Tappiosta huolimatta olin erittäin tyytyväinen myös päivän kiekolliseen antiin. Pelicans oli liikkeellä nuorella joukkueella ja moni lopullisen kokoonpanon pelaajista oli huilivuorossa. Ensimmäisen erän esitys oli suorastaan murhaavan hyvä. Suurin miinus oli Juvosen loukkaantuminen kolmannessa erässä. Toivottavasti mies on pian pelikunnossa eikä saanut vakavaa tärskyä.

Hallilta oli helppo lähteä kotiin hymyillen.


Loppusanat

Ennen perjantaita minulla oli kaksi Pelicansiin liittyvää unelmaa. Ensinnäkin halusin joskus päästä jollain (laillisella) keinolla joukkueen pukukoppiin ja se on nyt toteutunut. Toinen unelma on nähdä miten Pelicans voittaa mestaruuden Isku Areenalla, game sevenissä ja jatkoaikamaalilla. No, kun se mestaruus voitetaan, niin ehdoista voidaan kyllä tinkiä, pääasia että voitetaan. ;)


Kiitos joukkueelle ja Pelicansin organisaatiolle unohtumattomasta elämyksestä! 
Nähdään taas Isku Areenalla!

lauantai 15. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 6

Kun Stanley Cup saapui Lahteen

Antti Niemi voitti keväällä 2010 Stanley Cupin ensimmäisenä suomalaisena maalivahtina Chicago Blackhawksissa. Kaksi vuotta aiemmin mies oli torjunut vielä turkoosipaidassa. Suomalainen kiekkoilija ei ole päässyt nostelemaan mitään suurta lätkäpyttyä liian monta kertaa, eikä varsinkaan Stanley Cupia. Voittajat saavat viettää pokaalin kanssa vuorokauden ja suomalaiset ovat tuoneet sen aina tänne. Antti päätti vierailla Stanly Cupin kanssa elokuussa myös täällä Lahdessa, mikä oli erittäin upea ele seuralle sekä faneille.

Pokaali oli näytillä tietenkin Isku Areenalla ja faneilla oli vapaa pääsy tilaisuuteen. Tässä kuvakooste illan tapahtumista.
Antti ja Stanley Cup saapuivat hieman myöhässä, mutta tyylillä.

Kaukalon keskelle oli rakennettu lava ja Stanley Cupille asianmukainen paikka. Ihan mikä tahansa pöytäliina ei kelvannut. 

Välillä katseltiin mediakuutiolta Antin uran huippuhetkiä.

Pasi Nurminen odotteli omaa vuoroaan jäähyboksissa.

Nupe ja entinen valmennettava Antti yhdessä lavalla. Illan juonsivat turkoosi ääni Ili Varmavuo sekä Antero Mertaranta.

Virallisen ohjelman jälkeen yleisö pääsi tapaamaan Anttia ja koskettamaan pokaalia. Kaukalossa ei ollut jäätä, mutta melkoinen tungos sinne saatiin aikaan. Tältä se näytti katsomosta...

...ja tältä kaukalosta. Jono veti aika hitaasti mutta kaikki halukkaat pääsivät pokaalin luo. Hallin pääty oli silloin remontissa. Nyt tuolla pressujen tilalla on kannattajakatsomo, aitioita ja muutenkin uudet tilat katsojille. Sekä tietenkin jään tasossa työtilat ja pukukopit joukkueille, huoltajille ja valmentajille.

Illan sankarin oli helppo hymyillä pokaalin kera.


Alle vuotta myöhemmin Isku Areenalla nosteltiin MM-pokaalia. Jostain syystä se jäi minulta näkemättä, mikä sapettaa aivan vietävästi. Seuraavassa osassa kerronkin omat muistoni toisesta maailmanmestaruudesta. Arvaatko sillä välin missä näin ilmaveivin? Kenenkään kotona, baarissa tai Bratislavassa ei ole oikea vastaus...

Edellinen osa: Paluu kiekkokaupunkiin

torstai 13. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 5

Paluu kiekkokaupunkiin

Nyt on saavuttu tarinan puoliväliin. Ensimmäinen vuosikymmen... se oli hullaantumista. Tämä jälkimmäinen on ollut minun ja jääkiekon suhteen lujittamista sille hölmönhullulle tasolle jolla nyt olen. Kun palasin takaisin näille kulmille, oli jotenkin itsestään selvää että seurasin Pelicansin otteita aiempaa tiiviimmin ja löysin itseni pelipäivänä yhä useammin Isku Areenalta. Ei siis enää Lahden jäähallista, sillä nimi vaihtui vuonna 2005.

Tämän jutun kuvat muuten on otettu 9.3.2010 kun Jokerit pelasi täällä. Matsi päättyi 3-4.
Otteluiden alun konsepti on ollut pitkään hyvin samanlainen, toki siihen on tehty aina välillä pieniä muutoksia. Viitisen vuotta sitten Pekko Pelikaani luisteli jäälle ennen joukkuetta. Maskotti kiersi kaukolon muutaman kerran ja jäi sitten siihen päätyyn mistä joukkueet luistelevat jäälle. Pekko kiinnitettiin vaijeriin ja nostettiin muutaman kierroksen ajaksi ilmaan lentämään. Hauskan idean voisi ottaa käyttöön uudelleen ja maskotin roolia voisi muutenkin korostaa nykyistä enemmän.

Etsin kesällä epätoivoisesti ensimmäistä kausikorttiani, mutta se pysyi sitkeästi piilossa. En pystynyt tarkistamaan mille kaudelle se oli hankittu, veikkaan että 2007-08 tai viimeistään vuosi sen jälkeen. Kortti oli silloin mallia "laminoitu pahvi" ja ottelut oli merkitty reunaan pienillä numeroilla. Lipuntarkastaja naksautti ovella reiän ottelun kohdalle. Nyt mennään muovisella, elektronisella kortilla jolla voi myös maksaa osassa hallin myyntipisteitä. Ensimmäinen kausikortti on kuitenkin tunnearvoltaan tärkein.
Paluuni jälkeisiltä vuosilta minulle jäi mieleen erityisesti kolme turkoosiin pukeutunutta pelaajaa joiden urat joko jatkuvat edelleen jossain muualla tai ovat jo päättyneet. Ensimmäinen heistä on tuossa yläpuolen kuvassa komeileva Juhamatti Aaltonen. Mies pelasi täällä vain yhden kauden, teki jäällä melkein mitä halusi, solmi viisivuotisen jatkosopimuksen mikä myytiin lopulta vuokrakauden jälkeen KHL-seurallle. Yhden täällä pelatun kauden perusteella Aaltonen ei erityisesti henkilöidy Pelicansiin, mutta viiden vuoden sopparia ei ole tehty kenenkään muun kanssa ja miehen ura lähti Lahdessa nousukiitoon. Yksittäisenä hetkeä muistan Aaltosen pelin ylivoimalla, siniviivalla blokkaamassa purkukiekkoja.

Kolmikon toinen jäsen on Leo Komarov. Lahtelainen yleisö on aina tykännyt hieman rymistelevästä pelityylistä ja Leksa pääsi suosioomme kolmen täällä pelatun kauden aikana. Miehen bravuuri oli mennä maskimieheksi ja heiluttaa toista kättä maalivahdin näkökentän edessä -niin kauan kunnes temppu kiellettiin virallisesti. Eräässä ottelussa Pelicans kärsi pakkipulasta ja Leksa laitettiin puolustajaksi. Homma hoitui varsin mallikkasti, mitä nyt välillä katsojaa hirvitti pakin hyökkäysinnokkuus. Leksa on saavuttanut fanien suosion Lahden jälkeen myös Moskovassa sekä Torontossa.

Viimeisen maininnan ansaitsee seuraavassa kuvassa vasemmalla oleva turkoosipaita eli Marko Jantunen. Miehen ura on jo päättynyt liigatasolla eikä sen jälkeen ole aina mennyt hyvin. Nän kauniisti sanottuna. Onneksi tänä kesänä kuultiin hyviä uutisia ja Jarnan elämä on jälleen kohdillaan ja kiekon parista löytyi mielekästä tekemistä. Jarna aloitti uransa Lahdessa ja myös lopetti täällä kauteen 2009-10. Hän oli pelaajana melkomoinen persoona, mutta myös pirun taitava hyökääjä. Katsojan ei tarvinnut jännittää jos ottelu meni rankkareihin, sinnä Jarna upotti niitä kovalla prosentilla.
Yksi pelipäivän merkittävä rutiini on tietenkin se, missä ja miten ottelun seuraa. Tähän aikaan minulle vakiintui se tuttu rutiini: mahdollisimman monta kotipeliä paikan päällä ja loput radiosta. TV:n ilmaiskanavat näyttivät edelleen jonkin verran otteluita, mutta paikallinen media oli ja on edelleen ainoa puolueellinen kanava mitä kautta peliä voi seurata. Ja puolueellisuudella tarkoitan ottelun selostusta sekä kommentointia häpeilemättömästi turkoosien lasien läpi. Pelicansin ottelut kuuluvat Radio Voimalta ja kanavalta tulee järkevänoloista ohjelmaa myös ei-peliaikoina.

Lipsahdin vuosikymmen vaihteen myötä pariksi kaudeksi URHOtv:lle. Ikävä halliin ja tuttuihin ympyröihin ajoi kuitenkin pian takaisin oikealle kanavalle. Toistaiseksi en ole katunut päätöstä ja sillä mennään jatkossakin. Mutta ei hypätä vielä nykyhetkeen sillä jäljellä on monta tarinaa, niin turkoosia kuin sinivalkoistakin...


Seuraavassa osassa saadaan vieraita rapakon takaa.
Edellinen osa: Kärpänpurema

maanantai 10. elokuuta 2015

Lätkässä lätkään, osa 4

Kärpänpurema

Leijonien rakas vihollinen on tietenkin Ruotsi, minulle Pelicansin rakas vihollinen on Kärpät. Vuosituhannen alku vierästi mukavasti Oulussa opiskellen ja sain siinä samalla pienen kärpänpureman. En ole sentään liittynyt Etäkärppiin, mutta odotan innolla heidän -sekä tietenkin kärppäjoukkueen- vierailuja tänne Lahteen. Kannustan Kärppiä niin kauan kuin he eivät pelaa Pelicansia vastaan.

Edellisessä osassa jo kerroinkin miten joukkueet nousivat SM-Liigaan peräkkäisinä vuosina. Sen jälkeen Kärppien ja Pelicansin tie on ollut varsin erilainen. Lahtelainen kiekkoilu ei ole paljoa mitaleilla juhlinut (no, yksi kerta seurahistoriassa ei tosiaan paljoa ole) ja Kärpät on napannut kultamitaleja liukuhihnalta. Jossittelu ja osien vaihtaminen on ihan turhaa, kumpikin joukkue menee eteenpäin omalla tavallaan.
Tuliainen on vuosikymmenen jälkeenkin hyvässä kuosissa.
Pohjoisesta mukaani tarttui kärpänpureman lisäksi useampi tuliaislippis, joko mestaruuspainatuksella tai sitten tavallisena mallina. Oulu oli kotikaupunkini useaman vuoden ja viihdyin siellä mainiosti. Paikalliset ovat jollain tapaa rennompia kuin täällä etelässä ja jopa hieman hullumpia. Eivät kaikki, eivät tietenkään missään, mutta jos joutuisin joskus vaihtamaan kaupunkia niin muuttaisin mielihyvin takaisin Ouluun. En kuitenkaan menettänyt koskaan lopullisesti sydäntäni kärppälaumalle, vaikka iloitsin mestaruuksista vuosina 2004 ja 2005.  Pienen hitusen ainoastaan.

Silloin muuten television tärkein lätkäohjelma oli oranssitakkien isännöimä Hockey night. Formaatti herätettiin uudelleen henkiin parisen vuotta sitten Maikkarin maksukanavilla. Se alkuperäinen versio on kuitenkin klassikko, jota voi ainoastaan yrittää kopioida. Runkosarjan otteluita näytettiin aina sunnuntaisin, muistaakseni jo iltapäivällä. Saattoko olla niin, että matsit alkoivat jo klo 14? Vai 15? Ja tuliko niitä joka viikko vai kahden viikon välein? Muistaakseni harvemmin, ehkä kerran kuussa niin, että jokainen joukkue nähtiin TV:ssä runkosarjan aikana. Vai? Joka tapauksessa Hockey night oli minulle Oulussa se pääasiallinen tapa seurata jääkiekkoa. MM-kisat näytettiin YLEn kanavilla, ne katsoin tietenkin ja keväällä 2003 kävin Helsingissä seuraamassa muutaman matsin.
Aika Oulussa kului myös tällaisissä merkeissä.
Opintotuella ja asumislisällä sai katettua katettua kaikki pakolliset menot: asunnon ja ruokaa jääkaappiin. Sillä ei kuitenkaan hankittu mitään ylimääräistä, eikä sitä silloin osannut kaivatakaan. Kävin sentään katsomassa muutaman lätkämatsin Raksilassa. Muistan varmuudella kaksi Kärppien peliä  sekä yhden naisten maaottelun Suomi-Ruotsi. Kärpät pelasivat molemmilla kerroilla Pelicansia vastaan. En muista mikä vuosi silloin oli enkä ottelun lopputuloksia. Eivätkä ne edes olleet samana vuonna. Naisten maaottelu taisi olla jonkinlaisen halliremontin jälkeen, virallinen avajaismatsi tai jotain vastaavaa. Kämppis oli saanut sinne liput joltain tutultaan ja pääsin siinä siivellä matsiin. Lippuja oli myös jaettu paljon koululaisille joten hallissa oli kivasti väkeä ja tunneilla askarreltuja kannustuslappuja. En muista yhtään että miten tämä(kään) peli päättyi, toivottavasti Suomi voitti.
Viime kaudella koin jälleen Raksilan kiekkohuumaa. 
Läheltä muuten piti, etten lähtenyt keväällä Raksilaan katsomaan finaaleja. Olin silloin jäämässä lomalle ja harkitsin vakavasti hyppääväni bussiin ja hankkivani lipun ensimmäiseen Oulussa pelattuun finaaliin. Myöhäinen iltabussi ja paluu mahdollisesti yötä vasten ei kuitenkaan napannut enää siinä vaiheessa kun se olisi ihan oikeasti pitänyt tehdä työpäivän jälkeen. Bussi on lisäksi surkein julkinen kulkuneuvo 500 kilometrin matkalle, toki äkkilähtönä halvempi kuin juna tai lentokone. Finaalit etenivät ja seurasin pelit radiosta. Game seveniin olisi ollut huikea päästä, mutta lipun saaminen olisi varmasti ollut silkka mahdottomuus ja matkalle olisi pitänyt lähteä jo ennen kuin liput tulivat myyntiin. Onneksi Kärpät hoiti homman kun kannustin heitä kotona.

Että ehkä odottelen seuraavaa paikan päällä koettua liigafinaalia siihen asti kunnes turkoosipaidat pelaavat jälleen kullasta.


Seuraavassa osassa palaankin takaisin Lahteen.
Edellinen osa: Ensikosketus liigalätkään sekä lahtelaiseen kiekkokulttuuriin.