Henkien kanssa Prahassa

Isabel Allende: Henkien talo

Aloitin kesälomani muutaman päivän reissulla Prahaan. Tällä kertaa matkaseuraksi lähti Henkien talo. Kirja on päätynyt minulle kirjaston kierrätyspisteestä ja odottanut jo jonkin aikaa sopivaa lukuhetkeä hyllyssäni. Olen lukenut aiemmin ennen blogiaikaani muutaman Isabel Allenden kirjan, muistaakseni ainakin Zorron tarinan, Rouva Fortunan tyttären sekä Auroran muotokuvan. Nyt oli sopiva hetki tutustua kirjailijan esikoiseen, johon perustuvasta elokuvasta olen joskus nähnyt ainakin pienen pätkän. Yritin kerran kuvailla tarinaa sen pätkän perusteella ja sain hieman oudoksuvaa katsetta elokuvaa fanittavalta ystävältä, joten kovinkaan tarkkaa käsitystä Henkien talon juonesta minulla ei ollut etukäteen. Sain antautua tälle tarinalle vailla ennakko-odotuksia. Ja tein sen erittäin mielelläni, sillä Henkien talo on yksi parhaita tämän vuoden alkupuoliskolla lukemiani kirjoja.

Se on sukukertomus 1900-luvun Chilestä kolmen sukupolven naisten kertomana. Claran puoliso, Blancan isä ja Alban isoisä Esteban Trueba on naisten perheen pää ja patriarkka. Etelä-Amerikan machokulttuurissa Esteban on se joka määrää -ja on myös lopulta täysin naisten armoilla. Henkien talo on sukukertomus. Se kertoo rakkaudesta, menetyksistä, selviytymisestä, kostosta sekä niistä pienistä maagisista hetkistä, jotka on syytä tallettaa elämän muistikirjoihin.

Claran, Blancan ja Alban elämän keskipisteenä on rakastettujensa lisäksi alati muuttuva kulmatalo, jossa elää muutakin kuin ihmisiä. Tarinan kummitukset ja muu pahuus on kuitenkin inhimillistä, henget vain ovat luonnollinen osa näiden kolmen naisen elämää.

Henkien talo on paikoitellen erittäin ahdistavaa luettavaa. Sen vastapainona Isabel Allende osaa myös huvittaa lukijaa kertoessaan meille kotimaansa historiaa Claran, Blancan ja Alban kautta. Kirja on kokonaisvaltainen lukunautinto isolla L:llä. Se sopii luettavaksi kesään, talveen, kevääseen ja syksyyn -ihan mihin tahansa aikaan tai paikkaan.

Tsekkiläinen uimahetki.

Minulle Henkien talo tuo mieleen myös matkan Prahaan. Sen reilut neljäsataa sivua oli sopiva määrä luettavaa viiden päivän reissuun ja muutama sivu jäi vielä kotimaahan paluun jälkeen nautittavaksi. Kaupunkikohteessa lukuaikaa vain ei ole niin paljoa kuin rantakohteessa. Matkakirjalla ei ole minulle sen suhteen merkitystä että sen pitäisi sijoittua samaan paikkaan missä olen reissussa. Mikä tahansa sen hetkiseen tunnelmaan ja tuntemuksiin käyvä kirja kelpaa. Mutta usein kirjojen innoittamana tulee into matkustaa johonkin niissä kerrottuun paikkaan.

Prahassa kävi niin, että yhdistin siellä maisemia jo aiemmin tässä kuussa loppuun lukemaani Jari Järvelän Metro-trilogiaan. Se ei (muistaakseni) missään vaiheessa sijoitu Prahaan, mutta minusta tuntui kuin olisin kävellyt keskellä sen tapahtumia. Metroon tutustuttuani olen alkanut nähdä graffiteja joka puolella kotikaupunkiani, mutta se ei ole ollut mitään Prahaan verrattuna: siellä niitä oli käsittämättömän paljon. Ei nyt sentään ylenpalttisesti vanhan kaupungin tai linnan turistinähtävyyksissä, mutta sielläkin niitä näkyi. Ja muualla kaupungissa taas aivan joka paikassa. Välillä tuntui että verkkokalvoille olisi räjähtänyt ilotulituksena maalia eikä tiennyt mihin suuntaan katsoisi.

Graffiteja, graffiteja ja graffiteja.

Lisää graffiteja hieman paremmin maisemaan naamioituina.

Jos on aivan pakko valita ja suositella jokin erityisesti Prahaan sopiva kirja tai genre, niin se on historiallinen romaani. Siis Metro-trilogian lisäksi. Praha on jollain ihmeellä säästynyt toisen maailmansodan pommituksilta, joten kaupunkikuvassa on paljon vanhaa ja sen kauduilla on helppo aistia menneisyys. Kannattaa kiivetä jonnekin hieman korkeammalle ja ihastella punaisten kattojen maisemaa. Historian ystäville ja turistilaumoja pelkäämättömille suosittelen siihen linnakukkulaa. Graffiteista ja junista kiinnostuneen kannattaa suunnata park Vitkov kukkulalle ja sen ympäristöön. Kukkulan huipulla sijaitseva harmaa, julman oloinen betonikolossi on muuten maan kansallismuseo.

Prahassa junaradan maisema on kuin toiselta planeetalta. Park Vitkov vasemmalla.

Mutta takaisin Henkien taloon ja Chileen. Sekin maa koki 1900-luvulla kovia ja eli poliittista myllerrystä. Isabel Allende kertoo kirjassa näistä tapahtumista kaunistelematta ja kuitenkin katkeroitumatta. Kirja on herkkä ja koskettava kaikessa julmuudessaan. Se on elämää pienellä yliluonnollisella mausteella.

Joskus ruoka-aikaan, kun kaikki olivat kokoontuneet suuren salongin pitkän pöydän ääreen tiukassa arvojärjestyksessä, suolakuppi alkoi äkkiä värähdellä. Sitten se siirtyi pöydän pintaa pitkin lasien ja lautasten välitse kenenkään pystymättä osoittamaan liikkeen käyntiinpanijaksi mitään tunnettua voimanlähdetttä tai silmänkääntötemppua. Nívea kiskaisi Claraa letistä ja sai tällä konstilla tyttären luopumaan hajamielisestä haihattelustaan, palauttamaan suolakupin normaaliin olotilaansa ja lopettamaan sen harhailun pitkin pöytää. Sisarukset olivat sopineet, että kun talossa oli pöytävieraita, lähinnä istuva läimäyttäisi pöydällä mahdollisesti vaeltelevan esineen liikkumattomaksi, jotteivät vieraat huomaisi ja turhaan järkyttyisi.  Perhe jatkoi ateriointiaan kommentoimatta mitenkään tapahtunutta.


Henkien talo on kesäkuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.