Kissoista ja muistakin rataseläimistä

Anni Nupponen: Kauheat lapset

Herään siihen kun kisuli käpälöi minua. Olen huomaamattani torkahtanut lehtevän pyökkipuun juurelle.
"Kuinka kauan?" kysyn kisulilta. Se naukaisee kaksi kertaa terävästi, mikä tarkoittaa kunnilleen ei kauaa tai nyt heti. Olen viettänyt eläimen kanssa suurimman osan elämästäni, mutta minun on yhä vaikea sisäistää sen ajantajua.
Nousen, oion jäseniäni ja pudistelen ruohonkorret vaatteistani. Kisuli naukaise taas ja katsoo minua käskevästi. Se ottaa pari askelta talolle päin ja vilkaisee vielä, että seuraan. Pistän varmuuden vuoksi juoksuksi. Talolle on metsän reunasta puolen virstan matka. Kunpa se olisi väärä hälytys, mutta vahtieläimet erehtyvät harvoin. Hannah odottaakin kuistilla ja huitoo minulle, että kiirehtisin.

Koneita ja korsetteja -kokoelman Joka ratasta pyörittää novellista tuttu Trill Kimas jäi kummittelemaan mieleeni. Tartuin sen jatko-osaan Kauheisiin lapsiin hetimiten kun se tuli vastaan kirjastossa. Kirjassa on painostava ja uhkaava tunnelma ensimmäiseltä sivulta aivan tarinan loppuun asti. Trill ja hänen, sanotaanko ystävänsä, Marikki ovat saanet rinnalleen Hannahin. Kolmikko yrittää selviytyä sodan melskeissä eikä asiaa helpota yhtään Trillin monimutkainen äitisuhde. Adriana Kimas kun ei jätä poikaansa rauhaan edes haudan takaa.

Kauheat lapset on ihana pieni tarina. Sen lukee nopeasti (alle 200 sivua!) eikä se kerro suurista päättäjistä tai maailmansa historian rattaiden pyörittäjistä. Ei ainakaan heistä, jotka ensimmäisenä historian kirjoihin kirjoitettaisiin. Siinä mielessä tarina muistuttaa Nupposen aiempia romaaneja Nainen ja kuningas sekä Putoavan tähden prinsessa. Kauheat lapset on varmasti ymmärrettävissä ilman edeltävää novellia, joskin siitä saa enemmän irti kun tuntee jo henkilöt ja heidän taustansa. Sekä kirjan maailman. Ilman taustatietoja Kauheat lapset voi jäädä selviytymiskamppailuksi, kun minulle se oli myös moraalinen kamppailu ihmisen ja tekniikan välillä. Aihe on scifissä varsin usein käytetty, ja oli mukavaa lukea siitä uusi, toimiva kehitelmä.

Kirjan luettuni oloni oli pitkään hämmentynyt. Enkä aivan heti ymmärtänyt mistä se johtui. Pidin tarinasta, ahmaisin sen nopeasti ja kuitenkin olin jopa pettynyt.

Pettynyt hyvään kirjaan, mitä ihmettä?

Sitten hoksasin pettyneeni kun se loppui, mielestäni aivan liian aikaisin.

Osaisinkohan selittää tämän: Kauheat lapset on juuri sellaisenaan sopivan mittainen kirja. Siinä on kaikki mitä se tarina vaatii toimiakseen. Mutta: haluaisin lukea sen maailmasta vieläkin enemmän. Novelli ja kirja eivät riittäneet. Erityisesti minua kiinnostaa ratasteknologia ja mihin kaikkeen sillä pystytään. Ja mitä siitä on vielä jätetty kertomatta.

Ehkä tähän tulee joskus jatkoa, kenties ei. Jää nähtäväksi, mutta Kauheita lapsia ei kannata jättää lukematta. Suosittelen!