tiistai 26. huhtikuuta 2016

Elämän pelipaikoilla ja poissa niistä

Katri Lipson: Detroit

Kun huomasin Detroitin tulevien julkaisujen listalla, se kuulosti melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta. Olen pidemmän aikaa odotellut kunnollista jääkiekon maailmaan sijoittuvaa romaania ja nyt sellainen oli saatavilla, ainakin ennakkohypetyksen perusteella. En ole aiemmin lukenut Katri Lipsonia, joten Detroit oli myös hyvä syy tutustua uuteen kotimaiseen kirjalijaan. Ja onnekseni myös lätkähulluun kirjailijaan!

Jos muutaman päivän ja jokusen kymmenen sivun alkulämmittelyä ei lasketa, niin ahmin kirjan loppuun viikonlopun aikana.

En kuitenkaan siksi, että kirja kertoo jääkiekosta. Siinä on loppujen lopuksi hyvin vähän kuvausta itse pelistä. Detroit koukutti minut, sillä se on hengästyttävä kertomus kahdesta miehestä joita elämä heittelee pois pelaavasta kokoonpanosta.

Timothy ja Nathan. Tai Nathan ja Timothy. Seuratoverit ja ketjukaverit. Parhaat ystävät. Kunnes eräässä ottelussa Detroitissa Timothy ei yritäkäään ottaa taklausta vastaan ja halvaantuu.

Detroit on uudenkarhea kirja ja siitä on viime aikoina kirjoitettu useampikin arvio. Timothyn teon syy on kerrottu niissä useimmissa ja se on myös helppo arvata. En kerro sitä tässä, mutta asian tietäminen ei haittaa yhtään jos sen on etukäteen jostain lukenut tai hoksannut. Detroitissa on kyse paljon muustakin kuin yhden syyn ja seurauksen selvittämisestä. Minulle kirja antoi eniten hahmojensa kautta kun eläydyin näiden miesten osiin, sekä erittäin viihdyttävänä lukusettinä. Eikä viihdyttävyys ole mitenkään huono juttu tai halpaa, sitä ei voi koskaan olla liikaa kirjallisuudessa, ei ainakaan minulle.
Aterian aikana Timothy saa kuulla ilmeisen tyyliteltyjä yksityiskohtia Nathanin oppivuosista. Kun Nathan tuli maailmaan, hänet täytyi ensin sulattaa nuotiolla, koska metsässä oli miinus neljäkymmentä celsiusta. Sen jälkeen häntä käytettiin toistuvasti syöttinä karhunrautoihin kytkettynä, mutta aina hän kasvatti uutta kudosta pois haukatun tilalle. Hänet on heitetty avantoon, ripustettu pyykkinarulle ja lanattu moottorikelkalla, mutta kaikista asennoista hän on palautunut alkuperäiseen muotoonsa. Hän on syönyt kumia ja juonut pikeä ja paskantanut omat kiekkonsa ja omilla hampaillaan kaatanut vaahteran ja jyrsinyt siitä mailan. Hieman hankalaa on ollut, kun koskaan ei ollut ketään, ei missään eikä minkään takia, korkeintaan mörkö sängyn alla eikä valoa saanut päälle, koska lamppu oli rikki ja kun se oli ehjä, sähköt oli poikki, mutta siitä huolimatta Nathan uskalsi roikottaa varpaitaan laidan yli. Kun Nathan oli hallirottana, zombonia piti vetää koiravaljakolla ja jos pelaajien juomapullot eivät olleet valmiina, Nathan sai vetää zombonia.

Sattumalta, hetimiten kirjan luettuani YLE:n sivulle ilmestyi Katri Lipsonin haastattelu. Se keskittyy tietenkin jääkiekkoon ja kirjoittamiseen: Lipson on intohimoinen fani. Hän mm. seuraa tiiviisti NHL:ää ja Detroitia ovat ennen julkaisua lukeneet entiset pelaajat.

Tästä syystä onkin varsin outoa, että kirjassa on muutama jääkiekkoon liittyvä ja mielestäni täysin käsittämätön yksityiskohta. Ensinnäkin kirjasta lainaamani kohdan lopussa mainittu zomboni, sillä olen oppinut tuntemaan jääkoneen zambonina. Urbaani sanakirja tuntee zombonin, mutta se selitys ei sovi tähän yhteyteen, tai jos sopii niin en vain ymmärrä. Toisekseen Timothy on varattu elokuussa. Nopealla haulla en löytänyt elokuista NHL:n varaustilaisuutta, se kaikkien seuraama tapahtuma on kesäkuun lopussa.

Kolmas outo juttu on pelin ja varsinkin Timothyn halvaantumisen johtavan tilanteen kuvaaminen. Kirjassa manitaan useamman kerran kaukalossa paikoillaan seisova pelaaja: Timothy seisoo selkä laitaa vasten kiekko mailansa lavassa hetkeä ennen kuin hänet taklataan ja hän päättää olla ottamatta sitä taklausta vastaan. En pysty keksimään tilannetta jossa pelaaja on kaukalossa tismalleen tuolla tavalla. Minun parhaalla jääkiekkoymmärrykselläni Timothyn on oltava oman maalin takana ja täysin kiireettömässä tilanteessa jos hän ehtii pysähtyä ja seisoa suorana. Se olisi mahdollista kun molemmat joukkueet vaihtavat ja on lyhyt hetki ennen kuin lähdetään uuteen hyökkäykseen. Mutta selkä laitaa vasten, siis ihan kiinni laidassako?

Mietin tätä kohtausta ja myöhemmin myös noita muita outouksia hieman liian tarkkaan. Sitten päätin lukea eteenpäin ja annoin tarinan viedä jälleen omalla imullaan eteenpäin. Nillityksen osuus muodostui tässä kirjoituksessa varsin pitkäksi. Tekstissä se on vain muutama lyhyt pätkä.

Ennen Detroitia minua vaivasi pieni lukujumi ja kirja auttoi selättämään sen. Jumi johtui varmasti kiireestä kiekkokauden huipennuksen keskellä ja muista menoista. Nyt kausi on selätetty ja mestari on selvillä. Vietin viikonloppuna intensiivisen hetken kirjan kanssa ja nautin siitä. Tarvittiin vain hieman vetävämpi tarina imaisemaan minut toiseen maailmaan. Nyt on koko kesä aikaa tehdä sitä samaa...

Detroit on huhtikuun lukuvinkkini Lastukirjastoille. Tarkista kirjan saatavuus.

Suosittelen kirjaa sekä jääkiekon että henkilöhahmojen ystäville. Ensin mainituille jääkiekko on sopiva houkutin jolla on helppo lähestyä antoisaa tarinaa. Jälkimmäinen ryhmä taas pääsee tutustumaan Detroitissa jääkiekon maailmaan saamatta siitä yliannostusta. Ja molemmat saavat luettavakseen erittäin hyvän kirjan.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Turkoosi kiekkokausi kolmella sanalla

1. Kaipaus

Se kaihertaa. Ei enää säännöllistä päivärytmiä: herätys, töihin, hallille tai kotiin kuuntelemaan peliä, nukkumaan. Ja sama toistui viikonloppuisin ilman työntekoa. Siinä välissä oli vain nopeasti ohitettavia päiviä, sillä kauden ajan pelipäivä on ainoa oikea päivä olla elossa.

Kaipaan takaisin Isku Areenalle. Omalle paikalleni, sille jonka hetimiten lunastin jo seuraavallekin kaudelle. Pehmeä penkki, loistava näkyvyys kaukaloon. Omaan hyökkäyspäätyyn, tietenkin.

Tunne on yhtä aikaa sekä iloinen että tyhjä. Koen iloa ja onnistumisen hetkiä kun muistelen elettyä kautta. Erityisesti sen päätös oli riemastuttava. Joukkue taisteli pudotuspeleissä ja pelasi kauden parhaat pelinsä. Haluan jälleen tuntea miten sydän hakkaa käsien ja musiikin tahtiin, miten laukaus kohti maalia voi muuttaa pelin sekunnin murto-osassa ja miten halli räjähtää huutamaan yhtä aikaa. Suoraa huutoa, ihan mitä vain huutoa, kunhan huudan mukana. Ainoastaan kauden viimeiset kaksitoita sekuntia tuntuivat pahalta. Jatkoerä oli niin lähellä, mutta siinä vaiheessa jo tiesi ettei tasoitusta enää ehdi tehdä.

Kaipaan niin paljon että toisinaan sormet halvaantuvat näppäimille kun kirjoitan tätä. Ikävä on.


2. Luottamus

Pitkään aikaan, jos vielä koskaan tässä viime vuosina, en ole odottanut tulevaa kautta yhtä innokkaasti kuin nyt. Syynä on se viimeisen vuoden aikana rakentunut valtaisa luottanus oman joukkueen tekemistä kohtaan. Edes hopeakauden jälkeen tätä tunnetta ei ollut, sillä joukkue meni sen jälkeen lähes kokonaan vaihtoon. Nyt vain odotellaan muutaman kuukausi ja otetaan seuraava askel yhteisellä matkalla.

Luottamuksen taustalla on tietenkin uskottavuus. Enkä tarkoita nyt kauden alla luotoa moottirisaha -imagoa, vaan lukuisia kaukalossa näkyneitä pieniä juttuja. Ne taas kulminoituvat kahteen herraan nimeltä Petri Matikainen ja Pasi Nurminen. Meillä nimittäin on ymmärrettävästi puhuva päävalmentaja, jonka haastattaluja on ilo lukea ja kuunnella. Hänellä on selkeä visio ja usko omaan tekemiseen. Toisaalta hän myös uskaltaa myöntää milloin joukkue tarvitsee yleisön tukea ja pyytää sitä. Seurana on sitten hieman värikkäämpää kieltä käyttävä aisapari joka ei kumartele ketään. Ja on muistettava, että jossain siellä persoonan ja medianäkyvyyden takana on myös rautainen ammattitaito.

Näiden kahden miehen palkkaaminen on ollut parasta mitä lahtelaiselle kiekkoilulle on pitkään aikaan tapahtunut. Ja toivottavasti se on sitä vielä kahden vuoden kuluttuakin.

Enkä missään nimessä halua unohtaa pelaajia. Te teette raskaimman työn, aamusta, illasta ja pelipäivästä toiseen. Koska rakastatte lajia.

Luotan teihin. Ja teidän takianne saavun hallille.



3. Kiitos

Kauden jälkeen kiitin jo somessa joukkuetta kuluneesta kaudesta. Sekä yhtä yksittäistä pelaajaa, jonka ennätystä tuskin rikotaan. Hän ansaitsee vielä toiset kiitokset. Pelicansin puolustuksessa on nyt yhden ylikäyrän lavan kokoinen tyhjä aukko:

video

Kiitos hienoista kiekkohetkistä Jan Latvala ja kaikkea hyvää sinulle tulevaisuuteen!

***

Hoidellaan kesä pois alta, ja sitten: Nähdään taas syksyllä Isku Areenalla!











sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Pieni virkattu kassi

Virkkasin sivutyönä jotain tarpeellista ja nopesti valmistuvaa: kassin -tai oikeastaan laukun- pyykkipojille. Aiemmin säilytin pyykkipoikia muovipussissa ja tarvitsin näppärämmän ratkaisun mikä kulkee helposti mukana ja mistä pyykkipojat eivät tule läpi.


Kaappiin oli jäänyt joululahjanneuleen jäljiltä melkein kokonainen kerä Novitan Tuubia. Paksu lanka on nopeaa virkata ja kestävää. Tässä ohje, laukkuun kului lankaa noin 230g eli puolikas kerä Tuubia riittää. Valmiin laukun leveys on 23 cm ja korkeus 20 cm. Hihnan pituus 100 cm. Käytin virkkuukoukkua nro 8.

1. Tee 20 ketjusilmukkaa, ne jäävät laukun pohjaksi.

2. Virkkaa ketjusilmukkaketjun reunaan kiinteitä silmukoita. Silmukkaketjun viimeiseen silmukkaketjuun kääntyessä 3kpl kiinteitä silmukoita ja sitten toista reunaa takaisin. Toiseen päätyyn ketjusilmukkaan myös kolme kiinteää silmukkaa.

3. Virkkaa sen jälkeen kiinteitä silmukoita, yksi jokaiseen aiempaan silmukkaan, kunnes korkeus on 20 cm. Työ näyttää ensin littanalta, mutta reunat kupertuvat pikkuhiljaa laukuksi.

4. Kun olet toisessa reunassa, tee hihna: virkkaa yksi piilosilmukka niin, että pistät koukun edellisen silmukkakerroksen ali. Saat hihnan tukevammin kiinni laukun reunaan. Virkkaa sitten ketjusilmukoita noin metrin verran.

5. Kiinnitä hihna toiseen reunaan samalla tavalla, eli piilosilmukkalla silmukkakerroksen ali. Vedän lanka uudelleen samasta kohtaa ja tule hihnaa pitkin takaisin virkkaamalla piilosilmukoita ketjusilmukoihin.

6. Kiinnitä lanka ja päättele.

Ohjetta voi tottakai soveltaa miten vain muuttamalla silmukkamäärää ja laukun tai hihnan kokoa.


Valmis laukku näyttää lintuperspektiivistä tältä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Jännitystä rajojen molemmin puolin

Raita Jauhiainen: Terra Unionia, kolmas kirja & Hirunda, kolmas kirja (Allianssi.125)

Suosittelen tutustumaan kirjasarjan aloitukseen jos et ole aiemmin vieraillut Terra Unioniassa tai Hirundassa. Tämä bloggaus sisältää erittäin maltillisesti spoilereita kolmansista kirjoista. Olet siis turvassa, kummallakin puolen rajaa...

Kaksi yhtä aikaa julkaistavaa kirjaa maailmasta, joka on jaettu kahteen aivan erilaiseen valtioon. Se on tiivistettynä Allianssi.125 -sarjan idea. Kolmannella kerralla Terra Unionian ja Hirundan takakannet päättyvät varsin kutkuttavasti: Kun kaikki valot sammuvat-- Vetäisin tuosta oman johtopäätöksen ja jäin odottamaan molempien valtioiden laajuista, pitkään kestävää katkosta energianjakelussa. Sitä ei tullut, mutta päähenkilöt joutuivat kokemaan pimeyttä monellakin tapaa.
Juonellisesti Allianssi.125 on täynnä pieniä yksityiskohtia. Ja viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi että ne on mietitty alusta asti. Kolmannet osat paljastavat osan taustalla pyörinyttä suurempaa juonta, mikä alkaa nivoa yhteen varsinkin edellisissä osissa paljastuneita juttuja. Paljon jää toki vielä mysteeriksi, ja lisää on varmasti tulossa. Sarjan päätös tulee aikanaan näyttämään kuinka Raita Jauhiainen onnistuu tässä.

Kerronnallisesti sarjan toiset kirjat ovat tähän mennessä olleet parhaita. Jos lukiessa voi särähtää jotain päänsisäisesti omaan korvaan, niin sellaista tapahtui nyt joitain kertoja. Kyse oli kohtauksista joissa selitellään hieman liikaa. Kun esimerksi kuvaillaan pimeydessä kuuluvaa ääntä, hoksasin jo ennen seuraavaa selittävää lausetta mitä se tarkoittaa. Kokonaisuuteen nähden loppujen lopuksi aika pikku juttu, mutta toistuessaan siihen kiinnitti huomiota. Tämän osalta kirjat olisivat kaivanneet hieman tarkempaa esilukua kirjailijalta tai hänen luottohenkilö(i)ltään.

Moitteen vastapainona on todettava etteivät sarjan kolmannet osat suinkaan huonoja ole, päinvastoin. Allianssi.125 on keskittynyt aiemmin -pakostakin- esittelemään tekniikkaa, henkilöitä ja kummankin valtion perusteita. Kolmannet kirjat tutustuttavat tarkemmin myös kulttuuriin ja tapoihin. Terra Unionia on tähän asti vaikuttanut läpeensä samanlaiselta paikalta, vaan eipä enää. Hirundan puolella taas sain lisätietoa aiemmin kerrotuista tavoista ja menettelyistä. Molemmat valtiot painivat varsin mahdottoman kuvion kanssa: miten eletään ja lisäännytään järkevästi kun sukupuolten välinen kanssakäyminen on kaikkea muuta kuin normaalia.
Sarjaa lukiessani olen toisinaan kaivannut jonkinlaisia karttoja. Terra Unionian ensimmäisen kirjan alussa on kartta, mutta en muista siitä enää juuri mitään. Netissä niitä toki on, mutta kirjaa lukiessani kaipaan sitä helposti saataville. Eniten minua kiinnostaa Hirundan pääkaupungin Gavialiksen ja sen ympäristön maantiede, erityisesti eri paikkojen etäisyydet. Kuinka monta kilometriä on esimerkiksi ensimmäisen ja nollakehän rajalta kaupungin keskustaan? Hirundan kolmannessa kirjassa annetaan vähän vinkkiä etäisyyksistä, joten veikkaan kolminumeroista kilometrimäärää. Mutta en osaa yhtään arvata yhden kehän leveyttä ja tuskinpa ne ovat edes yhtä leveitä... Karttojen kaipuu ei kuitenkaan häiritse kirjan lukemista ja tarinassa pysyy mukana hyvin ilman karttaa. Eri asia olisi lukea vaikkapa Sormusten herraa, siinä kartan seuraaminen on olennainen osa tarinankerrontaa.

Mutta takaisin jonnekin kieroutuneen tulevaisuuden maailmaan vailla tietoa historiasta: olen kummalla tapaa koukussa tähän sarjaan. Lisää, kiitos!

No, lisää ilmestyy myöhemmin tänä vuonna, joten odottelen... Lue sinä sillä välin Terra Unionian tai Hirundan ensimmäinen kirja.